"Hän näytti niin nuorelta."
Oli kuin nuori nainen tämän ilmoituksen perästä olisi käynyt mukautuvaisemmaksi ja pian kävi keskustelu tuttavallisesti kuin vanhojen ystävien välillä.
He kulkivat kauan katuja pitkin, joidenka lyhdyt loistivat pitkissä riveissä, menivät ohi kimaltelevain myymäläakkunoiden, mistä laaja valovirta levisi yli kansajoukon, joka tummina aaltoloina lainehti ohi.
Vieno surumielisyys painoi heitä molempia. Tyttö kertoi kevein, leikikkäin sanoin sairaudestaan, äänellä, joka värähteli. Iltailma oli kolea ja kostea; hän yski paljon. Tuon tuostakin täytyi hänen muistuttaa Williamia, että hän kävi liian nopeaan. Hän pysähtyi käsi rinnalla taistellen hengästymistä ja sydämen tykytystä vastaan. Mutta sitte jatkoi hän puhuen leikillisellä äänellä, että hän kuolee pian. Hän oli jo niin kauan taistellut yhä enentyvää veren vähyyttä vastaan, nyt oli hän väsynyt ja tylsä, oli lakannut toivomasta. Ei maksanut vaivaa nauttia lääkkeitä, hän huononi siitä vaan huononemistaan. Matkansa Tukholmaan oli viime koetus, mutta hän ei uskonut tuloksiin.
William Zimmermann kävi hänen rinnallaan ja kuunteli. Hän ei puhunut muuta kuin mikä oli kaiken välttämättömintä; hän vaan katsoi alas näihin kalpeisin lapsenkavoihin suurine, pelästyneine silmineen. Ei koskaan ollut sääli ja hellyys häntä niin täyttänyt kuin nyt katsellessansa tätä pientä, helposti murtuvaa elämää, joka kulki hänen rinnallansa ja puhui kuolemastaan. Hän tunsi itsensä niin rohkeaksi ja voimakkaaksi ja voiman tunteesen yhtyi halu saada suojella. Kuinka mielellään olisikin hän ottanut tuon pienen, sairaan lapsosen käsivarrellensa, aukaissut päällystakkinsa ja kietonut hänet sen poimuihin. Hän asteli hiljaa tuskallisesti tarkaten kumppaninsa piirteitä ja hänen äänensä oli himmeää kuin olisi hän pelännyt sen terävyyden koskevan häneen ja se kaikuikin kauneimmassa, pehmoisimmassa äänilajissaan, kuin tahtoisi hän tyynnyttäen kääriä sen soinnun hänen levottomuutensa ympärille.
Tyttö pysähtyi erään huoneuston edustalle Sture-kadun varrella.
"Tässä on asuntoni."
"Nytkö jo? Ettehän mene vielä kotiin? Mennään vielä eteenpäin?"
He menivät edelleen esplanaadia pitkin, jonka hehkulamppurivi riippui kuin suurista, loistavista krysoliiteistä kokoonpantu rukousnauha, heittäen terävää, sinivalkoista valoansa molemmille puolille yli huonerivien ja huvilankattojen, huljutellen haaveellista kuuvaloansa Floran kukkuloille ja hopealla reunustellen Humlegårdin puiden hienoimmat huippuoksat.
Oli kuin Williamin silmät olisivat yht'äkkiä auenneet. Oli kuin hänen olentonsa ensi kerran olisi aukaissut kehälehtensä, kuin jos elämän, luonnon kauneus ensi kerran olisi säteillyt hänen sisällensä. Kuinka kaunista, kuinka sanomattoman kaunista tämä olikaan; hän ei koskaan ennen ollut sitä huomannut. Hän oli vaeltanut ohi katsellen sitä kuolleen miehen silmillä, eikä yksikään säde tästä kauneudesta ollut tunkeutunut hänen sieluunsa. Nyt oli kuin täyttäisi se hänet kokonaan, hän hengitti syvään ja ilma tuntui niin vilpoisan raikkaalta kuin juoma metsän-lähteestä.