Tunnin toisensa perästä vaelsivat he ilman päämaalia. He olivat käyneet aivan tuttavallisiksi, yhteinen tunnelma oli lähentänyt heidät vastustamattomasti. Ja William Zimmermann puhui avomielisesti ja pakotta, tavallisesta pilkallisuudesta tuntui tuskin jälkeäkään, puhui kuin vaatimaton, rehellinen, hyvä ihminen tuskatta ja peittelemättä — omasta elämästään. Oli kuin sulut yht'äkkiään olisivat auenneet ja kaikki keinotekoisesti pidätetyt ajatukset ja tunteet olisivat nyt syöksähtäneet esille, muodostuen levottomaksi edeltäkäsin aprikoitsemattomaksi vuolaaksi sanavirraksi — —.
"Kyllä nyt ovat jo juoneet teen majurskan luona", sanoi William lopuksi.
Tyttö hymyili.
"Mitä kello on?"
"Puoli kymmenen."
"Nyt täytyy mennä kotiin."
Mutta siihen ei William tahtonut myöntyä. Mitenkään ei hän voinut ottaa omalletunnolleen sitä, että neiti Hagberg nälkäisenä sai käydä levolle, niin kalpea ja veretön kuin hän oli. Hän veti tytön mukanaan pieneen kahvilaan laitakaupungilla.
Siellä ei ollut muita vieraita kuin he kaksi, huone näytti kodikkaalle ja vaikutti rauhoittavasti.
He istuivat pöydän ääreen eräässä nurkassa, joivat teetä ja söivät voileipiä; kun he olivat lopettaneet syömisen, muutti William tuolinsa tytön viereen hänen lukiessaan erästä avomielistä nureksivaa kirjettä, jonka Williamille oli kirjoittanut joku kuuluisa mies — — —
Muutaman päivän päästä soitti pieni sairaloisenkalpea neiti rouva Zimmermannin ovelle ja ääni skoonelaismurteella tiedusteli Mollyltä, josko rouva ottaa vastaan.