Ne houkuttelevat ja vetävät puoleensa, nuo kalpea-ihoiset kasvot, ne ovat kuin kirja, jota ei vielä ole lukenut, jota vasta arvaellen ja oudoksuen ajattelee. Minä istun ja kuvittelen mielessäni hänen kotonsa, tiedänhän niin hyvin, minkälainen se on, — ja hänen elämänsä, hänen tulevaisuutensa. Tuo vanha tavallinen kohtalo — tietysti. Hän on yksi tuhannesta.
Katselen hänen kättään, jolla hän toista tukee ja yhä vielä hiljaa heiluttaa, kuten nukutettavaa, sairasta lasta. Tuo paljas käsi on kaunismuotoinen, sormet hienot ja suippeat, sille on hansikas jäänyt yhtä oudoksi kuin kova työkin, se ei milloinkaan vedessä huljuele, ei pese astioita eikä lattioita, eikä vaatteita. Hänessä on jotain, mikä muistuttaa villivarsaa, mutta sellaista, joka on säveä ja lauha luonnoltaan. Kasvanti-aikanaan on hän juoksennellut kujilla ja leikkinyt toisten lasten kanssa, ja ollut hiukan vallaton, mutta ei koskaan paha. Äidiltään hän on saanut ruokaa, ja kakkuihin ja karamelleihin on hän kerjäämällä rahaa hankkinut. Isää hän ei ole koskaan ajatellut.
Mutta nyt hän on ripillä käynyt, ja hänen on täytynyt mennä tuota tavallista tietä — tehtaasen. Ja sitte yhä edelleen, myöskin tavallista tietä, sillä hän on niin sievä ja pehmoinen ja hieno; ei hän sitä voi mitenkään välttää. Kun kerran kuulee tuon mielittelevän pikku äänen, niin ei voi olla huomiotaan häneen kiinnittämättä. "Iloista" elämää — siis — muutamia vuosia, säädytöntä elämää, sitte hätää ja kurjuutta, ja viimein hauta köyhien hautausmaalla. Siten on kaikki loppunut, ja tuo elämä mennyt jälkeä jättämättä, kuten tuhannet muut.
Jospa tuohon ajatukseen toki vielä mahtuisi kenties!
Joku hieno, kaunispukuinen herra, hieno herra, johon hän katsoo kuin mihin jumalaan vaan, — se tulee aluksi. Hieno herra, jolla on varaa viskaella pois leikkikalujaan…
Tyttö katsahtaa ympärilleen ikäänkuin rukoillen, ja silmät käyvät kosteiksi.
"Voi, kun tahtoisin — eivätkö ne jo voi mennä pois tuolta sisästä! — voi kättäni, kättäni!" — Sama pehmeä, valittava kuiskaus, minkä kärsimättömyys tekee värähteleväksi.
Oi — lapsi — pelastusta ei sinulle ole! Koko sinun olennossasi on jotain puoleensa vetävää, jotain säännötöntä oman onnensa nojaan heitettyä, jotain omituisesti viehättävää löyhyyttä. Kuinka sinua vielä kädestä käteen heitellään, kaarna parka!
"Mikä teidän kädessänne on?" kysäsin minä.
Oikein kiitolliselta hän näytti, kun ei tarvinnut enää vaitioloa jatkaa, tuo pieni suu ei suinkaan ollut tottunut kiinni olemaan.