Ulkohuoneet ovat tielle päin, mutta luharivin möhkeässä harmaakivimuurissa on portti, josta pääsee pihaan.
Se on vanha talo. Se on joutunut talonpoikaiskäsistä herraskäsiin, mutta on saanut säilyttää oman leimansa, jonkinmoisen raskaan vakavuuden, jäykän, erillään pysyvän vaurauden. Kaikki on aidattua, teljettyä. Olkikeotkin ovat aitauksen sisässä. Mutta nyt on lumi laskeunut yli kaikkien erottajien, tasoittaen, sovittaen.
Ja nyt on joulu.
Torppia ei näy, ne ovat kauimpana tiluksen laiteilla: köyhyys ei ole luotettavin naapuri.
Pakkanen tuskin tuntuukaan, niin tyyni on ilma. Mutta hämärä alkaa tulla.
Kaikki herrasväenhuoneet ovat puutarhaan päin. Pihaan päin vaan on väen. Kyökinikkunasta loistaa valo lumelle. Rullakartiineista ei tietysti ole puhettakaan, ja hikisten ruutujen läpi näkyy hämärästi, kuinka siellä hääritään lieden ja patojen ääressä.
Ja sitte kuuluu juhla-aaton kellonsoitto tänne kylästä. Se kaikuu niin juhlallisesti hiljaisessa illassa, ja palvelustytöt niiaavat siellä sisällä kuiskaten "Jesuksen nimessä". Rengit taas eivät siitä välitä, ainoastaan Vanha-Olli kohottaa niskapuolelta hiukan koirannahkalakkiaan, samalla kuin hän toisella kädellä lyö viimeisen säpin hakkuuvajan ovelle, ennenkuin hän lähtee kotiin. Toiset rengit tulevat tallista ja ulkohuoneista, toinen toisensa perästä, kaikilla sama huojuva käynti, jonka saa raskaista puukengistä ja kovasta savesta.
Piharenki viivähtää hetkisen ja puhelee tallirengin kanssa, antaakseen Vanhan-Ollin päästä vähän edelle, sillä heillä on sama tie. Heille ei koskaan juolahtaisi mieleen mennä yhdessä.
Renkipoika, vikkelä ja ruskeasilmäinen veitikka — seisoo renkien kamarissa ja sytyttää tallinlyhtyä. Nyt sitä pitää ruveta miehissä pukeutumaan. Ja puolipäiväläinen tulee hilaten vesiämpäriä, mutta kompastuu saapasnihtiin ja läjäyttää ämpärin lattiaan, niin että rautasanka kalisee ja vettä läikähtää yli.
"Mene naimisiin niin kauvan, kuin sulla silmiä on!" huutaa tallipoika.