Hän luuli, että synkät, liialliset uskonnonmietiskelyt ynnä katumus ja yhä lisääntyvät taloudelliset huolet olivat täydellisesti murtaneet hänet. Kuukausi sen jälkeen oli hän sairastunut aivokuumeesen, joka muutamia päiviä kestäneen lakkaamattoman hourailun jälkeen lopetti hänen elämänsä.
Se, että jotain sellaista kuin tuo kohtaus puutarhassa oli voinut tapahtua, oli ikäänkuin järkähyttänyt Bellan tavalliselta tolaltaan. Sen ankaran käsityksen mukaan, joka hänellä oli sopivaisuudesta, ja siitä, mikä naiselle käy laatuun, oli häneen tullut jonkinmoinen tahra siitä, että mies ylipäänsä oli uskaltanut sellaista; ja kun se oli nainut mies, niin oli se hänen silmissään rikos. Hän tunsi ikäänkuin tarvitsevansa saada torjua päältään kaiken epäilyksen siitä, että hän mitenkään olisi osallinen tuohon rikokseen. Hän ei ollut enää niin varma itsestään, ei enää niin varma moitteettomuudestaan; ja hän oli alkanut hämärästi aavistaa, että maailma oikeastaan ei ollut niin kiiltävä — eikä voinut olla niin kiiltävä — kuin hän ennen likipääsemättömyydessään oli luullut.
* * * * *
Taisi olla noin neljä vuotta sen jälkeen, kun minä taas näin entistä ihailemaani, vaikka pelkäämääni hirmuvaltijatarta.
Se, minkä näin, saattoi minut melkein pelkäämään elämää, pelkäämään ihmisiä, pelkäämään itseäni. Se on niin kamalaa, kun kaiken täytyy murtua, rappeutua, tulla tyhjäksi, kun köyhyys, sairaus ja vuodet voivat niin täydellisesti hävittää sen, mikä kerran oli nuorta ja raitista ja hurmasi silmäämme. Minut valtasi tuska, ikäänkuin olisin aaveen nähnyt. Ihminen rappiotilassaan on hirvittävin kaikista varoituksista; ja minua pöyristytti, kun näin tuon olennon, joka kerran oli ollut niin ihailtu, jumaloitu ja kunnioitettu. Minusta tuntui, kuin elämän toivoton viisaus olisi huutanut minulle: taantumista, taantumista, taantumista! Ja minut valtasi kova ahdistus ajatellessani, kuinka me elää rehjustamme kurjimmassakin ja alentavimmassakin muodossa … ja että sitä pidetään parempana, luvallisempana kuin kuolla, ennenkuin kaikki häviää.
Koditonna kuljeskellessani oli kotinani se paikka, minkä milloinkin olin joksikin viikoksi asuinpaikakseni valinnut, ja minun luokseni tuli tuo koditon olento. Hämmästyen hänet näin ja peläten ojensin hänelle käteni.
Meidän kaunis, ylpeä Bellamme, joka kylmillä hymyilyilläsi olit voittanut niin monen miehen rakkauden, viskataksesi sen pois lähestymättömässä, järkähtämättömässä majesteetillisuudessasi — sinäkö se olit!
Yli viidenkymmenen vuoden oli hän elänyt, ja kauneudesta ei hänessä näkynyt jälkeäkään, ainoastaan leuvan ja nenän muoto oli säilynyt vuosien vaikutukselta, mutta suora nenä oli punainen ja leuka pisti liiaksi esiin sentähden, että kaikki hampaat olivat lähteneet. Otsassa, jossa ennen ainoastaan kaksi neulanhienoa juovaa tuskin huomattavasti ilmaisi kiivaan mielenlaadun vaihteluja, siinä nähtiin nyt terävien liikkuvien ryppyjen muodostamissa ruuduissa ja rannuissa koristelematon kertomus lemmettömästä, itsekkäästä elämästä ja katkeran, vihaisen mielen kaikista sisällisistä hävityksistä.
Hän oli matkustanut junalla ja haisi väkeviltä juomilta, kun hän tuli. Hän oli laiha, ruskeaksi paahtunut ja kurttuinen. Leuka näytti olevan sidottu kaulaan kahdella nahkan alla kulkevalla suonenjänteellä.
Inho ja sääli taistelivat mielessäni. Oli niin inhoittavaa nähdä — ja niin raskasta ajatella, kuinka hän askel askelelta, melkein vastoin tahtoaan, oli mennyt alaspäin, siihen, missä hän nyt oli.