Minä annoin kattaa pöydän hänelle ja hän söi niin halukkaasti, niin hillitsemättömän ahnaasti, että siitä huomasi kunnollisesti laitetun ruoan olevan hänelle harvinaista.
Kun hän alkoi lämmetä ja kyllästyä, näytti siltä, kuin alkoholin vaikutukset olisivat vähenneet; hän tuli ainoastaan puhelijaaksi. Ja paljon hänellä oli kerrottavaa.
Mitä enemmän hän puhui ja mitä enemmän hän tuli vakuutetuksi siitä, että minä kuuntelin tarkkaavasti, sitä enemmän katosi tuo entinen ylpeä jäykkyys, joka oli ikäänkuin jalostanut kaikki, mitä hän oli sanonut ja tehnyt, niin että hän saattoi olla tyly ja ilkeä, tuntumatta koskaan raakamaiselta. Nyt oli hän saanut uuden puhetavan; huomasi hyvin, että hänen oli täytynyt liittyä seurapiiriin, joka oli monta porrasta alemmista kerroksista, ja että hän tottumuksesta oli oppinut puhumaan samaa kieltä kuin hänen ympäristönsä. Kaikki varovaisuus oli poissa. Minä sain sen käsityksen, että hän puhui, ei niinkuin edellisellä kerralla tunnelmansa valtaamana, vaan että hän voisi puhua siitä milloin tahansa ja kenelle tahansa, joka vaan tahtoi häntä kuunnella ja joka sattui hänen eteensä.
Hän kertoi vuokranneensa huoneen pienestä kylästä, joka oli muutaman peninkulman päässä sieltä. Hän ei ollut tiennyt, minne hän tiensä suuntaisi; hänellä oli aikomus perustaa pieni kauppa, mutta vielä ei siitä ollut tullut mitään. Hän mainitsi sen henkilön nimen, joka oli hänen vuokra-antajansa, ja minä tunsin hänet varsin hyvin ulkonäöltään entisiltä ajoilta. Minä olin nähnyt hänen vilahtavan ohitseni silloin tällöin vuosien kuluessa.
Hän oli oluenlaskija ja hänen punainen harmaanvalkean tukan ympäröimä naamansa oli ikäänkuin kylttinä hänen kaupalleen.
Tämä mies tahtoi naida hänet, kertoi hän, mutta koska hän oli leskimies ja pari lapsista olivat täysi-ikäisiä, oli hänellä vaikea saada kaikki selväksi pesänkirjoitusta ja perinnönjakoa varten. Heidän täytyi sentähden odottaa tuota tuonnemmaksi. Ukko oli kumminkin hyvin hyvä hänelle, hänen ei tarvinnut maksaa vuokraa, hän sai turvetta uuniinsa ja olutta niin paljon, kuin vaan tahtoi juoda.
"Ymmärräthän — kunnollista ruokaa ei minulla ole varaa ostaa, eikähän se maksa vaivaa valmistaa yhdelle hengelle."
Raukka! Mitenkähän hän osaisikaan valmistaa ruokaa. Hän katsoi arasti minuun ja näytti niin selvästi tuntevan alennuksensa, että sydäntäni vihlasi.
"Onko sinusta … hyvin tyhmää, että minä — vanha ihminen — menen naimisiin?" kysyi hän. "Mutta eihän minulla ole, millä elää. Kaksi tuhatta kruunua — se on koko pääomani — ja yhä vanhemmaksi tulen. Hän tulee hyvin toimeen — minä saan palvelijan, joka hoitaa kyökkiä, minä en tarvitse enää nousta ylös lämmittämättömässä huoneessa talvella enkä itse keittää kahviani, en tarvitse kantaa puita ja vettä… Onko sinusta se hyvin tyhmää?"
"Ei", vastasin minä, tuntien kulkussani kummallisen kuristuksen. Mitäpä tässä hyödytti viisasteleminen. Kaikki teoriiat murenisivat kuitenkin murskaksi tämän olennon itsensäsäilyttämisvietin alle — elämän oman järkähtämättömän vaatimuksen.