"Sittenhän et koskaan saisi aikaa maalaamiseen."
"Ee-en, mutta sitte olisi elatus!"
"Luuletko, että olisit siihen tyytyväinen?"
"Josko olisin! — — Ja sitte voisi kenties saada maalata heille jonkun alttaritaulun silloin tällöin. — Sen olen kerran tehnyt — — siitä hyvästä, että elättivät minua ilmaiseksi jonkun ajan."
"Ilmaiseksi? No niin; ei se tainnut heille niin kauhean kalliiksi tulla. Kuinka paljon sinä oikeastaan tarvitset elääksesi?"
"Niin, jos minulla vaan olisi kaksisataa kruunua vuodessa — oikein varmaa, noin vaan ilman mutkitta, ikäänkuin jonkinmoisena eläkkeenä, ymmärräthän. Ajatteleppas, kuinka silloin voisi elää!"
Hänen silmänsä saivat vilkkaamman loisteen, kun hän puhui tuosta unelmasta, ja silminnähtävästi hän nautti kuvaillessaan sitä mielessään, antautumatta siltä turhaan toivoon sen toteuttamisesta.
"Luuletko todellakin, että voisit elää kahdellasadalla kruunulla vuodessa?"
Kamreeri oli juuri päästämäisillään ilmoille suopean hilpeytensä, jonka hänessä ehdottomasti herätti ajatus siitä, miltä tuntuisi elää kahdella sadalla kruunulla vuodessa, kun hän tuli luoneeksi silmäyksen ulompaan huoneeseen ja sai nähdä konttoristin kasvot, jotka kurkistivat pulpetin takaa vallan niskantaittavassa asennossa ja punaisina ponnistuksista ja irvistelemisestä. — Kamreeri kävi äkkiä vakavaksi. Konttoristi oli äskettäin pyytänyt palkankoroitusta, ja hänellä oli 1,000 kruunua vuodessa.
Sillä välin oli Keippel jo vastaamassa hänen kysymykseensä: