"Maalla, kyllä! Etkö luule, että olen saanut elää paljon vähemmälläkin välistä. — Tietysti voisi jonkun kerran saada maksun jostain taulusta… Mutta aatteleppas! Jos nyt tietäisi olevan jotain aivan varmaa, tekipä sitte työtä taikka ei — vallan ilmaiseksi… Ajatteleppas vaan sitä!"
"Eikö sinulla koskaan ole ollut mitään apua?"
"On, on kyllä, mutta siitä on niin monta vuotta, että minä tuskin sitä muistan. Oli minulla, kun kävin akademian läpi — — ja sehän meni vauhdilla. Ei siellä tarvitse ikuisesti istua! Ja minä olin vasta seitsentoistavuotinen, kun pääsin läpi. Ja näetkös, kun pääsee ulos ja pääsee katselemaan kaikkea tuota vanhaa, niin tuntuu, kuin pääsisi suorastaan taivaanvaltakuntaan… En minä tahtonut kotiin enkä minä voinutkaan tulla kotiin, sillä rahaahan minulla ei ole koskaan ollut … ja kun minä olin ollut poissa niin monta monituista vuotta, niin olivathan ne unohtaneet minut kerrassaan siellä kotona."
"No niin — tulithan sinä kuitenkin lopulta kotiin."
"Tulin", sanoi maalari: suopea hymy levisi hänen kasvoilleen, "mutta siihenhän olivat erityiset syyt."
"Mitkä sitte?"
Maalari näytti yhä edelleen yhtä teeskentelemättömän iloiselta, kun hän jatkoi:
"Niin, näet sen, minun piti tulla hulluinhuoneeseen; ja siksi minut lähetettiin kotiin."
"Hulluinhuoneeseen?"
"Niin kyllä. Kalloni ei ollut oikein selvä, sanottiin. Ja minulla on veli — jota minä muutoin en tunne — mutta hän oli kustantanut minut sinne — kolmeksi kuukaudeksi."