Kamreerin ääni kuului syvästi vakavalta, kun hän kysyi: "Kuinka se oli mahdollista, että sinä tulit mielenvikaiseksi?"
Mutta toinen piti yhä edelleen koko asiaa hyvin vähäpätöisenä.
"Oh, sade kai siihen syynä oli ja vilustuminen ja nälkä ja muu sellainen — ja sitäpaitsi on se suvussa. Ja kyllä minä hiukan hassahtanut olinkin, sillä minä en ollenkaan muista, kuinka tulin kotiin."
"Olitko kauan parannuslaitoksessa?"
"Kolme kuukautta vaan. Sen pitemmältä ei minun puolestani oltu maksettu. Ja sitte sanottiin, ett'en juuri ollut muita ihmisiä hullumpi. Ja niin minut kirjoitettiin ulos siitä laitoksesta."
"Noo-o, miltä se tuntui?"
"Ikävältä!"
"Kuinka niin? Etkö ollut iloinen siitä, että pääsit vapaaksi?"
"Mitä siitä oli iloitsemista? Sellaista aikaa en koskaan enää saa. Oh, muistan, kun heräsin siellä kopissa — tuntui, kuin olisin maannut sata vuotta… Katselin ympärilleni… Huone oli pieni ja seinät olivat matrasseilla peitetyt ja ikkuna oli korkealla, ja ristikot edessä — sinne ei voinut päästä sisään sadepisarakaan, taikka kylmä tuulenhengähdys — ja siellä oli ruokaa, ajatteleppas! — ruokaa oli siellä, kun heräsin — tarvitsin vaan ojentaa käteni ja ottaa… Niin, sellaista aikaa en koskaan enää saa!"
"Istuitko koko ajan siinä kopissa?"