Konttoristi meni ulos huoneesta miettiväisen näköisenä. Hän ei ollut käsittänyt hitustakaan.
1888.
Rautatievaunussa.
Pehmeänä peitti lumipeite maata, tiheitä hiuteita tuli tanssien alas, ja välistä kiiti tuuliaispää ketojen yli tuprutellen lunta mennessään. Junat liukuivat hiljaa asemalle, vilkas oli liike sähkösanomatoimistossa, ja kiiruhtavia ratapalvelijoita kiiteli edes ja takaisin kiskojen yli. Jokaisen kasvoista saattoi huomata, että jotain tavatonta oli tapahtumaisillaan: näytti tulevan lunta esteeksi asti, ja nyt oli joulunaatto.
Nuori, komeaan talvipukuun puettu tyttö kiiruhti eräälle sivuratojen junista. Hänellä oli pieni matkalaukku kädessään ja hän näytti hyvin levottomalta.
"Neiden olisi parempi jäädä tänne yöksi", sanoi konduktöri, joka jo oli tarttunut oveen sitä sulkeakseen.
"Se on mahdotonta, olen aivan yksin, enkä tunne ainoatakaan ihmistä täällä." Hän hyppäsi ylös vaunuun ja konduktöri paiskasi oven kiinni. Neliskulmaisessa, pehmeäsohvaisessa vaunussa, joka oli näöltään kuin pienoissalonki, istui yksinäinen herra. Hän nousi ja tervehti iloisesti ja tuttavasti. Nuori tyttö punastui kovin, vastasi mitättömillä puheenparsilla hänen vilkkaisiin sanoihinsa, koetti salata hämmennystään teeskennellyllä luontevuudella ja vetäytyi sitte pieneen tyhjään naisten vaunuun, syyttäen väsymystään. Oikean syyn saattoi kuitenkin liiankin hyvin huomata: hänestä tuntui tukalalta tuo välttämätön kahdenkeskenolo, ja helpoittavalta tuntui saada sulkea ovi ja jäädä yksin sydämmentykytyksineen. Herra heittäytyi sohvalle harmistuneen näköisenä, juna vihelsi ja pääsi muutamien nytkäyksien perästä liikkeelle.
Kello ei ollut paljoa yli neljän, mutta hämärässä vaunussa oli jo täytynyt sytyttää lamppu, ja sen häälyvässä valossa vaipui nuori mies noihin tylsiin mietteisiin, jotka tuntuvat olevan omituisia rautatiematkoille.
Koko matkan oli hän pysynyt iloisena, mutta nyt oli hän yht'äkkiä joutunut pahalle tuulelle.
Odotellessaan hän oli uneksinut tuosta notkeasta, hentojäsenisestä pikku olennosta, hän oli ikävöinyt niin kiihkeästi, että pikajuna oli hänestä tuntunut matelevan kuin simpukka, ja nyt, kuin tyttö oli häntä niin lähellä, nyt oli tuo äskeinen mieli-ala kuni pois puhallettu. Hän oli Tukholmasta lähtiessään varmasti päättänyt, että nyt sen piti tapahtua, mutta hän ei ollut ajatellutkaan, että heidän kesken tarvittaisiin kosimista tai muita mutkia. Sormusten vaihtamiset ja muut semmoiset, senhän he tekisivät ainoastaan muiden ihmisten tähden. Mutta ei sitävarten sanoja tarvittu, että he toisensa ymmärtäisivät. Senhän he jo olivat tehneet aikoja, aikoja sitten. — Niin, siten hänestä oli tuntunut tunti sitte, ja nyt — nyt tuntui siltä, kuin kaikki maailman sanat eivät riittäisi poistamaan sitä vieraantumisen tunnetta, minkä sekunnin ajan teeskentely oli heidän välilleen synnyttänyt.