III.
Taas on Aukusti Alfridan luona.
Tutkiva on Alfridan katse, kun hän kysyy:
— Sanoppa nyt, Aukusti, mitä todella ajattelet? Sinä olet sanonut pitäväsi minusta. Voi olla, että olen hänen muotoisensa, josta pidät, mutt'en hänen tapaisensa. — Miks'et nai häntä, jota rakastat?
— Hän on toisen vaimo.
— Toisen vaimo — hm — ja minä olen kaikkien vaimo; yhtä vähän minusta on sinulle.
— Eihän meitä ainakaan mikään laki estäisi.
— Oletko sinä järjeltäsi? Sinä vielä ottaisit minut!? Ei koskaan! Luuletko, että uskon sellaista? Ei. Aukusti! — Minä tunnen miehet ja tiedän, mitä minusta ajatellaan. Elä puhukkaan turhia! — Tämän hetken olet taas minun, vaan et kauempaa.
— Antaa nyt asian olla sinänsä. Mutta tahdotko, hyvä Alfrida, kuitenkin minulle oikein juurtajaksain kertoa, kuinka olet tällaiseksi tullut?
— Miks'en tahtoisi! Kertomus ei ole pitkä: Tahallani elän näin. Ja tällä en tietenkään vahingoita muita kuin itseäni.