Alfrida huokaa raskaasti. Silmät iskevät terävästi Aukustiin. Päättävällä äänen painolla, joka värisee viiltävää katkeruutta ja ilmeistä ylenkatsetta, jatkaa hän:
— Sama synti aivan, luulen minä, on se teille, miehille, kuin minullekin, vaikka te ette siitä kärsi, niinkuin minä. Teille se näyttää olevan luvallista, jopa — kuulee joskus sanottavan — välttämätöntäkin. Minulle se on myös kyllä tavallaan luvallista, samoin välttämätöntä, kun muuten on jo työläs elääkseni maailmassa.
Alfrida herkii puhumasta. — Äkkiä hykähtävät hänen olkapäänsä, outo, tulinen kiille välähtää silmistä ja paisuva äänensä vavahtelee, kun hän jatkaa:
— Me, tämmöiset naiset, me vaan olemme kelvottomia hylkyjä, kun, tämmöisiksi kerta jouduttuamme, elämme näin elääksemme. Mutta te, miehet, jotka menettelette samalla tavalla huviksenne ja himojanne tyydyttääksenne, te istutte kelpo miehinä lakia ja oikeutta laatimassa meille ja muille vaivaisille syntisille, jotka, kerran hairahduttuamme ehkä lapsellisuudesta tai petoksesta, olemme melkein pakoitetut jatkamaan huonoa elämää.
Alfrida puhuu niin surullisen varmasti ja niin päättävällä äänen painolla, että hänen sanansa voimakkaasti tunkeutuvat läpi Aukustin sielun — ja sitten surullisena totuutena kumisevat hänen sydämmensä pohjalla.
Alfrida on koettanut karkoittaa pois mielestänsä tätä surkeata asiaa, tuota aikamme häpeäpilkkua ja mätähaavaa, jonka uhriksi hän itse on joutunut; mutt'ei hän ole voinut sitä muuta kuin hetkiseksi. Sen sijaan on hänen niin useasti väkisinkin täytynyt siellä yksinäisyydessään kaikkien halveksimana heittäytyä kasvoilleen ja itkeä, itkeä hillittömästi, kunnes kyyneleet ovat loppuneet.
Nyt herää Alfridassa halu sanoa Aukustille kaikki, mitä hän niin paljon on itkenyt, huokaillut ja ajatellut. Hän jatkaa:
— Ne, joita onni on paremmin ohjannut, eivät tahdo meitä enää pitää seurassaan, ei antaa meille jommoistakaan vakinaista tointa, ei hyvillä mielin tilapäistä työtäkään. Ja jos antaisivatkin, saisimme kyllä alituiseen kuulla ja nähdä, kuinka meitä halveksitaan sen tähden, että kerran —. Vaaditaanko, että meillä, poloisilla, pitäisi olla sydäntä kärsiä ja tahtoa kestää sitä? Olisiko muilla? — Miehet, joilla on hyvä koti, lempeä vaimo, iloiset lapset, rikkautta, kaikkea, mitä tarvitsevat maailmassa hyvin elääkseen, he tulevat meidän luoksemme, kun ei sitä vaan kukaan näe, halaavat, suutelevat ja — hyi! Jos tulen päivällä kadulla vastaan näitä herroja, jotka öisin haluavat olla herttaisimpia ystäviäni, eivät he mistään hinnasta tahtoisi edes tervehtiä. Ja ovatko he kuitenkaan meitä, tämmöisiä naisparkoja, siveellisesti parempia, puhtaampia? Sen sanokoon tuntonsa, jos heillä sitä on senkään verran kuin meillä! — Meitä pidetään sydämmettöminä, jotka emme pelkää Jumalaa, emmekä häpee ihmisiä. Mutta on meilläkin sydän, Jumalan luoma, joka voi iloita hyvästä ja kärsiä pahasta, miten noilla siveellisilläkin ihmisillä, jotka useasti ainoastaan parempi onni (ei oma etevämmyys) on varjellut syvemmälle lankeemasta, ja joiden helläsydämmisyys niin usein nähdään hairahtuneitten ankarassa soimaamisessa ja halveksimisessa. He voivat kuulla ja totella sydämmensä puhtaita, helliä kuiskeita — heiltä ei puutu tilaisuutta. Meidän sen sijaan täytyy tukehuttaa tunteet, kuolettaa sydämmen hellyys —. Jos rupeisimme puhumaan tunteista, meille siitä vaan makeasti naurettaisiin.
Alfrida heittää tummakutrisen päänsä (hiukset somasti lainehtien alas hartioille) hermottomasti Aukustin olkapäätä vastaan ja itkee, itkee niin hillittömästi, kuin tahtoisi purkaa koko sydämmensä.
Myös Aukusti on liikutettu. —- Jatka, Alfrida! Minä ymmärrän sinua.
Puhu nyt jotain itsestäsi!