Alfrida itkee, itkee niin, kuin ei koskaan lakkaisi. Vihdoin jatkaa hän:
— Ja kenen on syy, että meitä onnettomia löytyy? Onko syy vain meissä, jotka elämme tällä tavalla, vai onko syytä niissäkin, jotka meitä tarvitsevat? — Se on heidän oma syynsä, jotka sellaiseen elämään alentuvat, sanotaan. Oi, naisparkoja! — Miehillä ei ole edesvastuuta. Miehet menevät naisten tykö, jotka "mielellään" ottavat heitä vastaan. Miehet, arvoisat virkamiehet, he maksavat käyntinsä meille rahalla, jota yhteiskunta heille liika runsaasti antaa — ja heidän tuntonsa on hyvässä rauhassa. Heidän ei ole pakko tulla luoksemme, vaikka heillä on rahaa; mutta enemmän on meillä pakko ottaa vastaan heitä, saadaksemme heiltä rahaa, jotta voisimme elää. Me voisimme tietysti kuolla, mutta — niin on opetettu — sitten ei meillä olisi enää mitään toivoa. Me odotamme, me toivomme pelastusta, jotain ihmeellistä, pikaista — ja uskomme vielä saavamme anteeksi. Oi, kuinka olisinkaan kiitollinen hänelle, joka minut tempaisi tästä, pelastaisi! Mutta kuka pelastaa? Kukaan yksityinen ei tohdi — hän pelkää ihmisten pilkkaa ja minun edelleen jatkuvaa huonouttani. Yhteiskunta ei tahdo. — Niin syvälle langenneet, kuin minä, me olemme luvallisia. Meitä ei rankaise laki. Yhteiskunta pitää meitä tarvekaluinaan ja — samalla halveksii meitä. Onko järjellistä? — Jos meitä kerran pidetään välttämättöminä, jos herrat, yhteiskunnan pylväät, meitä tarvitsevat, ja kun kaiketikin olemme myös ihmisiä, niin pidettäköön meitä sitten ihmisinä, miten muitakin! Ja miks'ei meillä voi olla puhdas tunto, niinkuin muilla, koska harjoitamme vain "luvallista" elinkeinoa? Miksi meitä halveksitaan, miksi pidetään hylkiöinä? — Salliiko meidän esivaltamme sellaista, mikä on synti ja joka ansaitsee halveksimista, harjoitettavan luvallisena?
Alfridan korkea rinta kohoaa juhlallisesti ja hän nauraa pilkallisesti koko tuolle — —. Pyörähtää sitten kenkänsä korolla äkkiä ympäri ja astuu huimasti poikki lattian pienempään takahuoneeseen.
Pian palaa hän takaisin, kädessään viinipullo ja pari korkeajalkaista juomalasia pienellä, pyöreällä tarjottimella. Poskien puna on nyt entistään rusottavampi.
Aukusti tarkastaa mielihyvällä Alfridan ryhdikkäästi solakkaa vartaloa ja hänen keveitä, mutta varmoja liikkeitänsä. Tuokion kuluttua virkahtaa Aukusti:
— Mutta, hyvä Alfrida, kuinka voisi olla toisin, kuin äsken sanoit? —
Löytyy ehkä puolet miehistä naimattomia, joiden — —.
— Täytyy saada himonsa tyydytetyksi naisparkain kustannuksella, aikonet sanoa. — Hm — —. Olisiko Jumala kaikkiviisaudessaan luonut vaan miehen sellaiseksi, ett'ei hän voi elää ilman naista? — Joko mies ja nainen, molemmat voivat elää yksinään tai ei kumpikaan. Ja jos mies on ulkopuolella avioliittoa naisen kanssa, täytyy sen olla siveellisen rikoksen, synnin hänelle, jos se kerta naisellekin synti on. Ovatko miehet, tehneenä samalla tavalla kuin mekin, meitä puhtaampia? Miks'ei miehiä arvostella yhtä ankarasti? He viettelyksillään ovat alkujaan meidät tällaisiksi saattaneetkin. — Jos yhteiskunta tekee oikein, täytyy sillä olla laki, joka yhtä ankarasti tästä paheesta rankaisee miehet kuin naisetkin. Eikä ainoastaan laki sitä saa tehdä, vaan ihmisten koko katsantokannan tulee molempia tuomita samalla tavalla. Me olemme oikeutetut olemaan ihmisten silmissä ja seuroissa aivan yhtä hyviä tai huonoja kuin te, miehet, jotka luonamme käytte. — Mutta on niin laita, ett'ette te, miehet, katso toisillenne häpeäksi teidän epäsiveellisyyttänne, kun olette ylimalkaan kaikki sellaisia. Ja te myös pääasiassa olette yhteiskunnassa määrääjinä ja muodostatte mielipiteet. Ei siis kumma, jos onkin, niinkuin on: te "kunniallisia", me taas — —. Ja jos kerta niin on, ett'ei mies luule voivansa elää ilman naista, niin naikoon, elköönkä vietelkö ja häväiskö neitosia, jotka eivät miesten vaarallisia, helvetillisiä houkutteluja ymmärrä, eivätkä jaksakkaan tarpeeksi vastustaa!
— Mutta jos mies ei voi elättää vaimoaan ja perhettään, kuinka sitten?
— Antakoon edes nekin rahat vaimolleen, jotka hän juo ja kantaa muille! Kuinka paljon tuosta ajan mittaan tulisikaan? — Ja ilman sitäkin, voi nainen myös naineena työtä tehdä ja ansaita.
— Entä lapset?