— Lapset! — Joll'eivät mies ja vaimo mitenkään kykene — mutta harvoinpa niin tapahtuu — lapsiansa elättämään ja kasvattamaan, silloin olkoon yhteiskunnan velvollisuus pitää noista pienokaisista huolta ja kasvattaa heidät kunnon ihmisiksi! He, tultuaan kelpo kansalaisiksi, kyllä palkitsevat yhteiskunnan vaivat.
— Entä äidinrakkaus lapsiin?
— Jos kellä on niin suuri äidinrakkaus, ett'ei hän henno antaa lastansa yhteiskunnan hoimeen, yhteiskunnan ylläpitämään kasvatuslaitokseen — sillä kasvatuslaitoksen, jossa huolellisesti kasvatetaan ja hyvin opetetaan, sen tulee olla — niin voihan hän sitten hoitaa lastaan tavalla tai toisella — tietysti rehellisesti ja kunniallisesti. Ja miks'ei yhteiskunta voi sittenkin olla lapsen kasvattamisessa ja opettamisessa hänelle avullinen?
— Niin kyllä, Alfrida hyvä; mutta kuka panee tuon toimeen?
— Kuka?! — Joll'ei kukaan yksin, eikä kaikki yhdessä saa hyvää aikaan, niin annettakoon olla! — — Löytyy kyllä seuroja ynnä muita, joilla kai on tarkoituksena pelastaa meitä. Kunnioitan tarkoitustaan, vaikk'eivät siinä näin ollen onnistukkaan — ja miks'ei? Epäilemättä siitäkin syystä, että toimensa mahtaa olla enemmän voivottelua ja tyhjää surkuttelua, kuin todellista työtä. — Ja toinen asia, jos lakkaisimmekin huonosta elämästä, muuttuisiko samassa ihmisten arvostelukin meistä hyväksi? Eikö sitten enää milloinkaan, meistä puhuttaessa, kiusalla palattaisi siihen, mimmoisia me ennen olemme olleet? Vai tunnetaanko sitä suurempaa ihastusta ja iloa, jos me näinkin huonosta tilasta vielä voisimme hyviksi ihmisiksi kohoutua?
Alfrida luo areksivasti kysyvän katseensa Aukustiin ja jatkaa suruvoittoisesti hymyillen:
— Jos siis todenteolla tahdotaan meitä parantaa, saada tästä kohoutumaan — mikä olisi siunattu asia —, niin se muistettakoon, ett'ei yleinen mielipide saa meitä, tästä alennuksen tilasta noustuamme, enää halveksia! — Ja naisten pelastumiseksi on välttämätöntä, että pelastetaan myös samallaiset miehet; sillä juuri tällaisten miesten viettelys saattaa naiset lankeemukseen.
Säälivä hellyys kuvastui Alfridan silmissä tätä sanoessaan. Rinta kohosi pehmeästi. Tuntui kuin viattomuuden huntu olisi kääriytynyt hänen ympärilleen peittämään kuluneen elämän varjopuolet. Hän heittäytyi kevyesti sohvalle nojalleen ja laski pienet, valkoset kätensä ristiin otsalle.
— Niin, niin, Alfrida parka! — huokasi Aukusti. Hän kiinnitti silmänsä osaaottavaisesti Alfridaan ja kysyi:
— Kerroppa vielä, kuinka sinä olet alkanut näin elää! Sen sinä jo lupasitkin — ja sitä kuulemaan olen halukas.