Alfrida nousee sohvalta ja asettuu taas pöydän vieressä olevalle pyöreäpohjaiselle karmituolille istumaan. Siinä katsoo hän totisesti lattiaan, katsoo pöydän alle levitettyä, vähän kulunutta, mutta puhdasta tilkamattoa, jonka hän oli rippikouluvuonna saanut äidiltään.
— Olen kotoisin likeltä Raumaa, puhuu hän melkein kuiskaamalla. Isäni oli koneenkäyttäjä eräässä pienessä rannikko-höyrylaivassa. Minä kasvatettiin "kurissa ja Herran nuhteessa". Isäni oli ahkera lukemaan — lomahetkinään aina luki. Jo lapsena opin isältä paljon, mitä hän oli lukenut kirjoista ja sanomalehdistä. — Vanhempani olivat köyhiä. Isäni pieni palkka kyllä tarvittiin jokapäiväiseen elämään. Kuitenkin oli isän halu kouluttaa minua. Samoin oli minulla itsellä, varsinkin lapsena, halua lukemiseen. Kansakoulun kävin Raumalla. Sitten menin tyttökouluun. Mutta siellä olin vaan neljä vuotta. Joll'ei isäni olisi pitemmäksi aikaa sairastunut, olisin varmaan saanut edelleen jatkaa koulunkäyntiäni. Mutta nyt se oli mahdotonta. Vanhempani eivät mitenkään voineet maksaa minun hyyriäni koulukaupunkiin, se kun jo ennenkin oli työlästä ollut. Jäin sen tähden kotiin äidin apulaiseksi. Mutta sitten pian äiti tahtoi, että opettelisin keittäjättäreksi — sanoi siinä olevan hyvät palkat, ja se taito kun minulle muutenkin tulisi olemaan tarpeeseen. Menin suorittamaan lyhyen keittokurssin. Etsin sitten keittäjättären paikkaa Turussa. Kun sen olin saanut, piti minun lähteä kotoa. Oi, kuinka silloin oli ikävä! Sen hetken muistan kuin tämän päivän. Ja aina säilytän rakkaassa muistossa hurskasluontoiset vanhempani. Tällöin olin kahdeksantoista vuotias. — Niin — — kolme vuotta siitä on jo kulunut. Äiti siellä elää vielä kotona nuoremman siskoni kanssa vähissä varoissa. Isä kuoli pari vuotta sitten. — Oih! — En kehtaa enää mennä äitiä katsomaan. Ehkä hän on kuullut, kuinka tyttärensä elää. — — Minä olin kaunis, sanottiin. Silti kai äitini usein sanoi, ett'ei liene niin haitaksi, vaikk'en enempää saanutkaan koulua käydä. Pian kyllä joudun hyviin naimisiin. Tässä nyt on minun "naimiseni"! — Kun menin Turkuun, olin saamassani palveluspaikassa yhden vuoden. En moiti sitä paikkaani. Mutta yhtämittainen keittiössä olo tuntui minusta kuitenkin niin ikävältä. Aina keittää, pestä, kuivata; eikä koskaan mitään muuta! — Mieleni teki kirjakauppa-palvelijaksi, ja sellaisen toimen onnistuinkin emäntäni myötävaikutuksella saamaan eräässä pienemmässä kirjakaupassa. Tämä toimi oli minusta varsin miellyttävä. Loma-aikaa oli minulla riittävästi. Sain haluni perästä istua hauskojen romaanikirjojen ääressä ja tehdä siinä itselleni pilventakaisia tuulentupia omasta onnestani.
— Oltuani liki vuoden kirjakaupassa, tulin tuntemaan erään apteekkiprovisorin. Hän oli nuori, oikein kaunis mies. Hän vivahti ulkonäöltään sinuun — ja nimensäkin oli Aukusti. Kun hänet ensi kerran näin, värähteli niin kummallisesti sydämmeni alla. Hän ei yhtään ollut, niinkuin toiset herrat, tuollainen imartelija ja vetelys. En koskaan kuullut hänen puhuvan tuhmuuksia. Mutta hän katseli aina niin lumoovasti. — Kerran lauvantai-illalla, käydessään kirjakaupassa ostamassa kynänteriä ja pari lyijykynää, antoi hän minulle pieneen, hyvin soukkaan koteloon suljetun kirjeen. Minä vapisin, kun, hänen pois lähdettyään, aukaisin kotelon ja avasin kirjettä käänteestä. Siihen oli kirjoitettu ainoastaan nämät sanat:
"Minä rakastan Teitä, kallis neiti! Jos tunnette edes sääliä kohtaani, tulkaa Kirkkopuistoon tapaamaan minua kohta, kun kirjakauppa on suljettu!"
— Minä menin: — — ja minulle alkoi ihana aika.
Minä rakastin häntä kaikesta sydämmestäni. Hän vakuutti, että pidetään häät ennen joulua.
— Silloin oli syksy.
— Minä olin sanomattoman onnellinen. Mutta — onneni ei kestänyt kau'an. Jo marraskuun lopulla samana syksynä sain eräänä sumuisena päivänä illan suussa odottamatta kirjeen:
"— — Kun luet tätä, olen jo kaukana luotasi. Voittamattomat raha-asiat pakottivat minua lähtemään toiselle puolelle valtamerta. Kun saan asiani kuntoon, tulen takaisin — ja sinä olet omani. Anna minulle kaikki anteeksi! Odota uskollisesti! — —"
— Hämmästykseni oli ääretön. Olin surusta pakahtua. Sydämmessäni päätin odottaa uskollisesti.