— Sain Aukustilta useampia kirjeitä. Missä hän vakuutti minua vielä rakastavansa. Mutta takaisin tulostaan ja häiden viettämisestä ei hän milloinkaan kirjoittanut.
— Minä odotin tuskalla hänen tuloansa — ja onnettomuuteni aika lähestyi pelottavasti. Kau'emmin en voinut palvella kirjakaupassa. Muutin asumaan erään tytön luo, jonka olin tullut tuntemaan hedelmäkaupassa. Kotiinkaan äidin luo en tohtinut, enkä kehdannut mennä. Mitä olisi äiti sanonut? — Minulle syntyi tyttö. Ah, kuinka se oli kaunis! — Ja kurjuus läheni aina enemmän. Ne pienet säästöt, jotka olin palveluksessani saanut kokoon, eivät kau'ankaan kestäneet. Ja viimeiseksi onnettomuudeksi sain kuulla, että Aukusti oli kuollut Amerikassa. Pian sen jälkeen kuoli hänen pikku tyttönsä täällä. — Olin onnettomista onnettomin. Kirjakauppaan en kehdannut enää pyytää takaisin, ja tuskin olisin päässytkään. Häpesin pyrkiä muuallekin, sillä minusta tuntui, kuin minä olisin kaikkialla tunnettu. Joka paikassa luulin kohtaavani halveksivia silmäyksiä. En kehdannut — sen verran kuin enää kadulla kuljin — nostaa ylös päätäni ja katsoa ihmisiä silmiin. — Tyttö, jonka luo jouduin asumaan, oli hurja — — Ja silloin epätoivossani alkoi minulle tämä elämä. Siitä on jo liki vuosi. — Tämmöiseen kurjuuden tilaan jouduttuani en enää kau'an asunut Turussa, vaan muutin tänne Tampereelle. Luulin täällä oudossa kaupungissa paremmin saavani jotakin tointa. Mutta kun kirjoissani oli epäsiveellisyyden tahra, pelkäsivät ihmiset minun kunnollisuuttani — ja mihin pyrinkin, sain aina kieltävän vastauksen. Sen lisäksi puute ja nälkä ahdisti minua. Tunsin elämäni onnen ainaiseksi menneen, näin kaikki kadonneeksi — viheliäisyys ja häpeä vaan jäljellä. Minä olin langennut, enkä voinut siitä itse nousta. Kukaan ei tahtonut minua nostaa, päinvastoin painaa aina syvemmälle. — Useasti ajattelen pelolla Jumalaa ja ijankaikkisuutta. Sydämmessäni olen äärettömästi kärsinyt. Ajattelen aina — aina ajattelen alottaa uutta elämää, mutt'en voi, en saa siihen tilaisuutta — ja niin jää kaikki entiselleen!
Loppua kertoessaan Alfridan kasvot vaalenivat, ääni kirahti oudosti hänen huo'ahtaessaan: "kaikki entiselleen!" Hän vaipui tainnottomasti pöydän syrjälle, josta Aukusti hänet hiljaa — varovasti nosti sohvalle. Silmät — nuo siniset ja isot — tui'ottivat nyt mustain kulmakarvain alta kamalan pelottavasti — —.
IV.
Kevät-aurinko paistoi lämpimästi. Linnut lauloivat mieltä ylentävästi. Kaikkialla sorisi ja lirisi pieniä puroja. Jäät olivat jo ryskyen vyöryneet Tammerkoskesta sen alla aukeavaan, pieneen Pyhäjärveen, missä ne nyt suurina röykkiöinä vaivalloisesti huljuivat. Ruskea maa pistäytyi näkyviin sulavan lumipeitteen alta ja taivas loisti täydessä sinisyydessään. Kuitenkin oli ilma varjopaikoissa vielä kalseata ja talvimaista. Niissä paikoissa, joihin ei lämmittävä auringon säde voinut päästä, oli röhmöisiä lumiläjiä, eikä kevät vielä ollut siellä. Kuitenkaan ei se ollut kaukana, ja sen lähestyminen täytti nuorison sydämmet riemullisella sykinnällä, antoi vanhuudelle takaisin osan sen entistä vireyttä ja herätti murheellisten rinnoissa uutta toivoa, uutta elämän halua.
Kauniin Pyhäjärven rannalla säännöllisesti kohoava, tasaisesti kaareahko kumpu, jossa hongat huikean solakkoina majesteetillisesti huojuvat — tuo kaikkia miellyttävä Pyynikki, se on jo kevät-liejuista kuiva kautta pituuttaan. Hento ruohon terä siinä nousee vihantana maasta. — Ja kevään ensi sulo houkuttelee sinne ihmisiä joukottain jo aamulla varhain ja illalla myöhään.
Tuolla kummun laiteella kevät-tuulessa humisevain petäjäin välissä olevalla lautapenkillä istuvat nyt Alfrida ja Aukusti.
— Sinä tahtoisit siis elää paremmin, jos voisit? — kysyy Aukusti.
— Tahtoisin.
— Alfrida! — Ja Aukusti likistää tulisesti hänen kättänsä. Sano: voisitko rakastaa minua? — Tiedäthän, mitä on todellinen rakkaus!