— "Tiedäthän!" — Voisinko rakastaa sinua!? — Minä en taida oikein vastata, mutta — —. Ei, elä puhu sellaista! Jätä se! Se vaan saattaa sinut onnettomaksi.
— Alfrida! Minä pidän sinusta, luulen oikein rakastavani, huolimatta siitä, mihin tilaan olet joutunut. Minä tiedän, että sinulla on sydän, joka — —.
— Saattaa olla, että sinä ainakin nyt luulet minusta pitäväsi. Mutta sinä et voi olla varma, ovatko tunteesi muuta kuin hetkellistä — kuinka voisitkaan pitää minusta, tämmöisestä, joka — ja ajatteletko sitten ollenkaan seurauksia, jos ottaisit minut vaimoksesi? Sinä tulisit minun tähteni suljetuksi tuttava- ja ystäväpiiristäsi ja — —.
— Saattaa niin olla. Mutta minä kuitenkin koetan. Kohta ihan en tosin voi sinua ottaa. Olen — paha sanoa — viime aikoina elänyt vähän kevytmielisesti. Toimeentuloni on nyt jotenkin tukala; mutta sittenkin minä koetan ja tahdon — —. Luulen, että voisin sinun tähtesi kestää mitä pahintakin. Enkä minä itse asiassa ole yhtään sinua parempi, jos kohta sitä lienen ihmisten silmissä.
— Tee, kuinka tahdot! Mutta elä sitten syytä minua, jos tunnet tähteni kärsiväsi! — En minä myöskään voi mitään asialle, ennenkuin otat minut kokonaan. Se on vallan samantekevä, jos sanon rakastavani sinua. Tulin ehkä sitä jo sanoneeksi, mutt'ei sinun tarvitse yhtään uskoa. Tiedät kyllä, että jokainen tällainen nainen on halukas ottamaan miehen, johon vaan jotakin luottoa voi panna, ja on samalla valmis vakuuttamaan rakastavansa, vaikk'ei niin olisikaan laita. — Minä olen vallassasi; tee, kuinka tahdot!
— Alfrida! Minä ymmärrän sinua, luulen ainakin ymmärtäväni.
V.
Eräänä toukokuun aamuna rientää Aukusti hyvin aikaisin Alfridan luo.
Tuo Alfridaa kummastuttaa. Miksi hän tähän aikaan päivästä tulee?
Jotain painavaa on Aukustilla mielessä.
— Sinun, Alfrida, täytyy siis mennä linnaan, sanoo hän kuivasti; sillä niin kertovat ihmiset, että olet tuomittu kahdeksi kuukaudeksi, kun talvella syövedellä poltit erään pehtoorin kasvot ja vaatteet, heittämällä koko pullon hänen niskaansa.
Aukusti oli tuntuvasti harmissaan.