— Miks'ei hän mennyt pois huoneestani, kun pyysin ja käskin? — vastasi Alfrida ärttyisesti. Mikä oikeus hänellä oli ärsytellä minulle huoneessani? Samoin teen vieläkin, jos tulee — —.
— Elä kiivastu, Alfrida! — jatkaa Aukusti lauhtuneemmalla äänellä. Mutta onhan tuo kovin ikävää, kun ihmiset siitä taas saivat uutta virikettä juoruahjoonsa.
Alfrida hymyili kylmästi. — Puhukoot ihmiset mitä hyvänsä, se on minusta sama! — sanoi hän sitten välinpitämättömän levollisesti.
Alfridan välinpitämättömyys ja melkeinpä traagillinen vakavuus
hämmästytti Aukustia. Eikö hän olekkaan Alfridaa ymmärtänyt oikein? —
Hän oli hyvin areksiva, tahtoessaan sulkea Alfridan syliinsä. Mutta
Alfrida vetäytyi pois ja pitkitti:
— Minä olen nuori ja terve; voisin kyllä tehdä työtä, mutt'ei minulla ole kärsivällisyyttäkään siihen. Päivät pääksytysten hikoillen seista hellan ääressä — jos tuon paikan vielä jostain saisin — tai istua ompelemassa, että sormet verilihalle käyvät, saadakseni tuskin riittävää ravintoa, ja — sitten tuo ainainen, musertava jälkikaiku siitä, mitä on ollut! Parempi lienee jatkaa sitä, mitä on alkanut — ei niinkään sydän kuole.
Aukusti kuunteli ja katseli häntä äärettömällä hämmästyksellä.
Alfrida jatkaa:
— Toivo, että me kerran kuuluisimme toisillemme, on niin hämärä. Mahdollisuus siihen on ainakin hyvin kaukana — ja siksi ehdit sinä jo mielesikin muuttaa seitsemän kertaa. Mitä teen minä odottaessani sinua? Olethan itse sanonut, ett'et voi minua kohta ottaa — kukaties et tahdokkaan.
Kyynel pusertuu väkisin Alfridan silmästä; mutta sen hän huolellisesti salaa Aukustilta.
Pitkän vaitiolon perästä kysyy Alfrida naisellisella kainoudella:
Aukusti, rakastatko todella minua? — luoden totisen, tutkivan katseen
Aukustiin.