Katse tunkeutuu läpi Aukustin sielun. Hän tarttuu suonenvedon tapaisesti Alfridan käsivarteen ja haltioissaan vakuuttaa vilpittömästi rakastavansa.
Alfrida hymyilee vienosti. Hellyys ja suru kuvastuu hymyilyssä. — Hän vaipuu ajatuksiinsa.
* * * * *
Jo puolipäivän aurinko paistaa täydellä terällään. Niin on Aukusti viipynyt. Hän katsoo kelloaan. Se on kohta puoli kaksitoista. — Täytyy lähteä.
Aukustin sydäntä vihlasi kipeästi, kun hän kysyi: olethan sinä illalla kotona?
Alfrida vavahti ajatuksistaan:
— En tiedä. En ole mitään luvannut. Minä en voikkaan mitään edeltäpäin — ehkä tulevat viemään linn — —, vaan sitten — sitten saat nähdä.
Aukustia värisytti, mutta hän koki hillitä itseänsä, eikä puhunut mitään. — Hän lähti. Alfrida seurasi portille ja jäi siihen katse kiinnitettynä eteenpäin rientävään Aukustiin, joka seuraavassa kadun kulmassa kääntyi vasemmalle ja niin katosi Alfridan nähtävistä.
Nyt saivat kyyneleet vapaasti valua Alfridan poskille tuossa portin pielessä — ei niitä siinä kukaan huomannut. Hän peitti silmänsä esiliinallaan, itki — itki ja huokasi:
— Hän ymmärtää minua. Niin hän on sanonut. — Jumalani, pelasta minut nyt! Elä ota minulta onneani! — — Mutta sittenkään en voi vielä täysin uskoa. En tohdi luottaa Aukustiin — en tohdi vielä. Kätkeytykööt tunteet sydämmeni pohjaan — siellä piilossa säilykööt!