Epätäydelliseksi jäisi kuvaus yliopisto-ajastani, jos en mitään mainitsisi ylioppilaiden silloisista elämäntavoista. Yleistä tuomiota ei voi lausua niin monilukuisesta joukosta kuin ylioppilaskunta on. Se on aina ollut ja tulee aina olemaan kirjava joukko, jossa on jos mitäkin aineksia. Niistä kertomuksista päättäen, joita sai kuulla entisten ylioppilaspolvien elämästä, olivat tavat minun aikanani kyllä jo muuttuneet koko lailla parempaan päin. Mutta kehumista ne eivät suinkaan sietäneet. Keskinäisessä seurustelussa oli väkijuomain nautinto jotenkin yleinen. Osakuntien vuosijuhlissa ja muissa juhlatilaisuuksissa tyhjennettiin toinen punssimalja toisen perästä, ja seuraukset olivat pian näkyvissä. Turmiollinen oli se monen ylioppilaan käyttämä tapa, että aamupuolella pistäydyttiin Kappeliin "mustaa hevosta" (portviinin nimellä käypää sekoitusta) juomaan tai Cataniin "stenborgareja" tahi "päivänsäteitä" ottamaan. Juoppoja, viinanhimon orjia ei minun tuttavapiirissäni kuitenkaan ollut kuin ani harva; juotiin vain sen tähden että se tapana oli.
Mitä erittäin viipurilaisiin tulee, ei heidän keskuudessaan enää "Seehundeja" ollut, eivätkä he yleensä olleet niitä, jotka pahimmin Bacchusta palvelivat. Mutta heissä oli päässyt leviämään toinen paha tapa: kortinlyönti, jota eräissä "puulaageissa" ahkerasti harjoitettiin. Viipurilaisten sanottiin esiintyvän teikkareina, "snobbeina". Niinpä sain minä kerran eräältä minulle tuntemattomalta länsisuomalaiselta ylioppilaalta pitkän kirjeen, jossa viipurilaisia kiukkuisesti soimattiin heidän teikkarimaisuudestaan ja minua erittäin siitä, että talvella esiinnyin turkissa, jossa oli majavannahka-kaulus.
X.
J.W. SNELLMANIN LUONA.
Juhana Wilhelm Snellmanin näin ensimäisen kerran kun, vastikään ylioppilaaksi tultuani, erään toverin kanssa syyskuulla 1862 kävin ilmoittautumassa hänen luennoilleen.
Mutta tuntematon hän ei minulle sitäkään ennen ollut. Isäni oli hänestä ja hänen toimistaan puhunut. He olivat olleet tovereita Oulun triviaalikoulussa ja sittemmin hyviä ystäviä ylioppilas-aikana. Mitä Snellmanin elämäkerrassa mainitaan hänen ja isäni olosta Paraisissa kesällä 1827, siitä oli isäni muun ohessa kertonut, muistellen kuinka hyvin hän suoriutui Snellmanin toimittamasta tutkinnosta, joka koski 1734 vuoden lain sisällystä, ja kuinka oli hukkumaisillaan kun uhkarohkeasti sukeltaen etsi Snellmanin mereen heittämää rahaa ja sen lopulta löysikin. Isäni puheista olin myös saanut jonkinlaisen käsityksen siitä, mikä mies Snellman nyt oli, ja selvemmäksi tämä käsitykseni kävi erään puheen kautta, jonka etevä opettajani, tohtori J.K. Lampén kerran aivan sattumalta kimnaasin luokalla piti Snellmanin aatteista ja toimista. Isälläni oli kyllä Snellmanin "Litteraturbladet"; mutta sitä ei koulupojan luettavaksi tarjottu.
Tiesin, että Snellman oli ankara mies, ja olin sen tähden hiukan peloissani kun toverini kanssa astuin hänen vastaanotto-huoneeseensa. Snellman seisoi keskellä lattiaa. Mitään karhuntaljaa ei silloin vielä ollut oven vieressä, niinkuin myöhempinä aikoina, eikä isännän siis vielä ollut syytä tulijoille huudahtaa: "Varokaa käpäliä!" Vaan me saimme häiritsemättä astua professorin eteen, ja ystävällisesti hän meitä kätteli. Kun olin nimeni ilmoittanut, kysyi professori, olinko Kalle Löfgrenin poika, ennenkuin olin ehtinyt sanoa terveiset isältäni, niinkuin aikomus ja käsky oli. Nyt sain ne lausua vasta tuohon kysymykseen vastattuani.
Istumaan ei meitä pyydetty. Ilmoitimme aikomuksemme käydä professorin luennoilla. Toverilleni, joka oli varttuneempi kuin minä ja professorin silmissä arvattavasti myöskin näytti henkisesti kehittyneemmältä, ei tuon ilmoituksen johdosta mitään sanottu. Mutta minun puoleeni kääntyi Snellman, lausuen:
"Turhaa on sinun tulla minun luennoilleni. Et niistä kuitenkaan vielä mitään ymmärtäisi. Lue ensin latinaa ja historiaa ja käy näiden aineitten luennoilla. Sittemmin voi sinulle vasta olla hyötyä filosofian lukemisesta."
Noloksi, kovin noloksi kävin poikaparka, joka luulin olevani kylläkin kypsynyt filosofian tajuamiseen. Mutta eihän tässä sopinut ruveta inttämään vastaan. Professori nyykähytti päätään hyvästiksi; me kumarsimme ja läksimme. Vaan jo lähtiessäni nousi minussa kapinan henki: päätin varoituksesta huolimatta kuitenkin käydä Snellmanin luennoilla. Ja niin teinkin syyslukukauden ensimäisestä luennosta alkaen.