LIIKKEEN HOITAJAKSI VASTOIN TAHTOANI.
Suomalaisen kirjallisuuden seuran helmikuun kokouksessa 1846 ehdotti esimies, professori Gabriel Rein, että seuralle hankittaisiin kirjapaino-oikeudet. Kokemus oli osoittanut, että seuran töitä kaupungin kirjapainoissa muiden työt usein ylenmäärin viivyttivät, ja seura sen tähden, hyväksyen esimiehen ehdotuksen, päätti hallitukselta anoa sanotut oikeudet, jotka, jos ne saataisiin, määrätyillä ehdoilla vuokrattaisiin jollekin yksityiselle henkilölle. Anomukseen suostui senaatti maaliskuulla samana vuonna, muun muassa ehdoksi pannen, että kirjapainon tuli olla kahden vuoden kuluessa täysin valmis ja ettei kirjapaino-oikeuksia ilman lupaa saanut myydä eikä muulla tavalla pois antaa. Seuraavan kesäkuun kokouksessa seura päätti vuokrata nuo oikeutensa kymmeneksi vuodeksi silloiselle rahastonhoitajalleen, asessori F. Rabbelle. Mutta tämä ei perustanutkaan kirjapainoa määräajan kuluessa. Pyydettiin ja saatiin perustusaika pitennetyksi kahdella vuodella, ja helmikuun kokouksessa 1849 tehtiin sitten vuokrasopimus 20 vuodeksi maisteri Paavo Tikkasen kanssa. Hän käytti seuran kirjapaino-oikeuksia vuoteen 1856, jolloin myi kirjapainonsa yhtiölle, johon kuuluivat maisteri Rietrik Polén, apteekkari A. Collan ja faktori D.H. Levin, Näiden uusien omistajain kanssa tehdyn vuokrasopimuksen vahvisti seura maaliskuun 5 p. samana vuonna 13 vuodeksi. Apteekkari Collanin erottua yhtiöstä 1862, joutui se vararikkoon 1867. Syynä tähän onnettomuuteen ei ollut kirjapainon ja siihen yhdistetyn kivipainon kannattamattomuus, vaan vararikon aiheutti se, että yhtiön osakkaiden oli maksettava suuri takaus, mihin he olivat sitoutuneet erään maanviljelijän puolesta, jonka asiat katovuosina menivät nurin.
Kun konkurssi-hallinto oli pesää hoitanut kolmatta vuotta, ilmoitettiin molemmat painot sekä se talo, jossa ne sijaitsivat Kasarminkadun n:o 48, syksyllä 1870 pakkohuutokaupalla myytäviksi.
Kaikki muut kirjapainot täällä pääkaupungissa olivat silloin ruotsinmielisten hallussa, ja pelättävissä nyt oli, että myöskin tuo maamme suurin ja paraiten varustettu kirjapaja heidän käsiinsä joutuisi. Se oli kaikin mokomin estettävä. Mutta meikäläisten piireissä olivat rahavarat yleensä vähissä, eikä siihen aikaan meillä vielä oltu yleisemmin totuttu osakeyhtiöiden perustamiseen. Kaksi miestä, jotka olivat hyvissä varoissa, tohtori O. Blomstedt ja ylioppilas O. af Heurlin, innostui asiaan. Kummastako alote lähti, sitä en enää muista, mutta yhdessä he sitten ostohommaa ajoivat.
Eräänä päivänä he saapuivat minun luokseni, ilmoittaen päättäneensä ostaa tuon kirjapainon, jos minä kolmanneksi osakkaaksi rupean. He tiesivät minulla olevan Yhdyspankissa rahoja talletettuna, äitini ja äidin-isän perintöä, ja nehän minä puolestani voisin tähän yritykseen sijoittaa. Hämmästyin aika lailla, sillä en koskaan ollut tullut ajatelleeksikaan, että minä rupeaisin osalliseksi johonkin liikkeeseen. Raha- ja liikeasioista tahdoin pysyä niin kaukana kuin mahdollista. Ei ollut minulla vähintäkään halua niihin puuttua, enkä luullut itselläni olevan siihen kykyäkään. Panin jyrkästi kaikkea osallisuutta vastaan, mutta sanoin suostuvani lainaamaan rahani noille hyville ystävilleni, jos he niitä kauppaansa varten tarvitsivat. Ja siihen asia sillä kertaa päättyi. Mutta seuraavana päivänä tulivat samat miehet taas luokseni. Asiaa tarkemmin mietittyään olivat he tulleet siihen päätökseen, että hankkeen menestymiselle oli hyvinkin tärkeätä, että minä U. Suomettaren toimittajana kuuluisin kirjapainon omistajain joukkoon. Se oli — vakuuttivat he — puolueen johtomiesten yksimielinen ajatus. Asiat lupasivat he kahden hoitaa; minun ei ollenkaan tarvitsisi niistä huolehtia. Heurlin rupeisi kirjapainon isännöitsijäksi ja Blomstedt häntä tukisi neuvoilla ja avulla. Minun vaivakseni jäisi vain nostaa osuuteni liikkeen voitosta. Eivät auttaneet vastaväitteeni. Minun oli taipuminen.
Kolmessa miehessä sitten mentiin myytävää laitosta katselemaan ja arvostelemaan. Mutta jälkimäiseen tehtävään ei meistä kukaan sanottavasti pystynyt. Sen viisaan päätöksen kuitenkin osasimme tehdä, että ostetaan vain kirjapaino, jommoisen hoitoon on verrattain helppo perehtyä, ja jätetään ostamatta kivipaino, jonka hoito vaatii erityistä ammattimiehen taitoa. Kirjapainon kaluston arvo oli kirjain mukaan noin 200,000 markkaa. Mutta joku meistä heti hoksasi, että tämä summa ei likimainkaan voinut pitää paikkaansa, vaan ainoastaan osoitti mitä kalusto aikain kuluessa oli maksanut. Vuotuiset poistot kulutuksen tähden olivat jääneet tekemättä. Näin ollen päätettiin kirjapainosta tarjota korkeintaan 65,000 markkaa.
Mutta mihinkä kirjapaino sijoitettaisiin, jos se meidän omaksemme joutuisi? Eihän meillä mitään taloa ollut. Tiettiin että kunnallisneuvos Stråhle, jolla oli suuri saatava kiinnitettynä siihen taloon, missä molemmat painot nyt sijaitsivat, tämän saatavansa suojelemiseksi oli pakoitettu tarjoamaan talosta niin korkean hinnan, että hän varmaankin sen omakseen saisi, ja hänen kanssaan oli sen tähden sopimus tehtävä siitä, että kirjapaino ainakin toistaiseksi saisi kohtuullista vuokraa vastaan entiseen huoneustoonsa jäädä. Ja jonkinlainen suullinen sopimus siitä tehtiin.
Tuli sitten huutokauppapäivä. Jännitetyin mielin istuimme Blomstedt, Heurlin ja minä vieretysten huutokauppakamarissa, joka oli täynnä väkeä, uteliasta yleisöä. Kirjapaino ensiksi tarjottiin. Ensimäisen huudon, muistaakseni 20,000 markkaa, teki kirjakauppias G.W. Edlund. Heurlin nosti kolmeenkymmeneen tuhanteen. Edlund lisäsi tuhannen, Heurlin toisen. Muita huutoja ei kuulunut. Vuorotellen vain nuo kaksi kilpailijaa kumpikin erältään tuhannen lisäsivät. Edlund meni 55,000:een, Heurlin huusi 56,000, vasara paukahti ja kirjapaino oli meidän.
Merkkitapauksen johdosta suuri joukko meikäläisiä kokoontui illanviettoon Alppilassa. Agathon Meurman sattui olemaan kaupungissa. Hän oli välttämättömästi mukaan saatava, ja hän tulikin. Olin hänet kyllä joskus ennenkin nähnyt, mutta ensi kerran nyt hänen seuraansa jouduin. Ilo oli ylimmillään; suomalaisuuden asia oli suuren voiton saavuttanut. Innostuneita puheita pidettiin. Heurlin oli taitava pianonsoittaja ja laulajakin. Soitettiin, laulettiin, juotiin ja syötiin.
Talon osti, niinkuin oli arvattu, kunnallisneuvos Stråhle, ja kivipainonkin, jonka hän kuitenkin pian myi laitoksen työväen muodostamalle yhtiölle.