Ja kun normaalikoulun suomalaisen osaston kohtalo sitten oli lopullisesti ratkaistu syyskuun 10 p:nä annetun julistuksen kautta, eikä enää ollut mitään toivoa siitä, että hallitus ottaisi valtiovaroilla kustantaakseen suomalaista oppikoulua Helsingissä, kutsuttiin ne kansalaiset, jotka harrastivat täysiluokkaisen suomalaisen alkeisopiston voimassa pitämistä täällä, kokoontumaan teatterikahvilan yläkertaan lokakuun 10 p:nä. Kokoontui satakunta kansalaista, miehiä ja naisia. Keskustelua johti professori Cleve. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että täydellinen suomalainen alkeisopisto oli välttämätön Helsingissä, ja sen kannattamista katsottiin kaikkien suomalaisten yhteiseksi asiaksi. Kansalliselle edistyksellemme oli kipeästi tärkeä asia, että suomalainen henki pysyi vireillä Suomen pääkaupungissa, että tämä henki vahvistuisi eikä joutuisi muukalaisuuden sorrettavaksi. Vaikka ne uhraukset, joita täydellisen opiston kustantaminen vaati, tulisivat olemaan hyvinkin suuret, toivottiin kuitenkin, että tarpeelliset varat saataisiin kokoon vapaaehtoisten lahjain kautta. Näitä rahalahjoja vastaanottamaan ja hoitamaan asetettiin väliaikainen johtokunta, jonka jäseniksi valittiin silloisten yksityisten luokkain johtokunnan yllämainitut jäsenet sekä lehtori C.G. Borg ja pankinjohtaja F.K. Nybom, joista viimeksi-mainittu otti ollakseen rahastonhoitajana.
Ellei suomalaista alkeisopistoa näin olisi Helsinkiin hankittu, olisi pääkaupunki ja koko Uudenmaan lääni ennen pitkää tullut puhdistetuksi kaikista muista suomenkielisistä opetuslaitoksista kuin kansakouluista. Helsingin alialkeiskoulukin, jossa oli annettu opetusta myös suomenkielellä, oli määrätty lakkautettavaksi, ja siinä porvarikoulussa, jonka oli astuminen sen sijaan, ei suomenkielinen opetus tulisi kysymykseenkään. Mutta ruotsalaista väestöä varten oli Helsingissä, paitsi muita opetuslaitoksia, kolme täydellistä oppikoulua, ja venäläisilläkin oli täällä jo täydellinen oppikoulunsa. Porvoossa oli täydellinen ruotsalainen alkeisopisto, Loviisassa ruotsalainen ylialkeiskoulu ja läänin kaikissa kaupungeissa ruotsalaiset ali-alkeiskoulut.
Jo ennen kuin äsken mainittu kokous pidettiin oli kunnallisneuvos A. Meurman Kangasaita lähettänyt 1.000 markkaa käytettäviksi Helsingin yksityisen suomalaisen opiston laajentamiseen ja voimassa pitämiseen, siten antaen muille kansalaisille hyvän esimerkin, jota ensimäisinä noudattivat maisteri Wald. Churberg, dosentti J. Krohn ja professori Z.J. Cleve, lahjoittaen kukin niinikään 1,000 mk, sekä eräs nimensä ilmoittamaton, joka sitoutui viiden vuoden kuluessa suorittamaan 3.000 mk. Näin alkoi rahankeräys ilman julkista kehoitusta ja listoja kiertämään panematta; U. Suomettaressa vain ilmoitettiin, keille antimet saatiin lähettää. Keväällä 1873 oli kerääntynyt rahaa ja sitoumuksia yhteensä 99,786 mk. Suurimman summan, 10,000 mk, oli lahjoittanut kauppaneuvos A. Ahlström, 4,000 mk eräs nimensä ilmoittamaton Viipurilainen sekä 1,000 tai 500 mkn summia useat. Mutta lahjaluetteloja silmäillessä kiintyy mieli etupäässä siihen suunnattoman suureen määrään pieniä lahjoituksia, jotka ne sisältävät, osoittaen kuinka syvälle vähävaraistenkin keskuuteen suomalaisen oppikoulun kannattamisen into oli tunkeutunut. Köyhät työläiset antoivat kuka 10 tai 20 penniä, kuka markan, naiset uhrasivat helynsä, sormuksia, korvarenkaita, rintaneuloja y.m. kulta- ja hopeakoristeita. Ja näitä uhri-antimia tuli kaukaisimmilta seuduilta.
Helmikuun 1 p:nä samana vuonna kokoonnuttiin neuvottelemaan siitä, tahdottiinko koulua pitää voimassa ainoastaan tuleviin valtiopäiviin asti, vai aiottiinko kansalaisten vapaaehtoisilla lahjoilla perustaa pysyväinen alkeisopisto pääkaupunkiin. Olihan mahdollista, että valtiosäätyjen toimet tämän koulun hyväksi tulevillakin valtiopäivillä tyhjiin raukeisivat, ja silloin olisi pääkaupungin suomalainen koulu yht’äkkiä häviön omana. Silloisten olojen vallitessa olisi myös suotava, että maassamme olisi ainakin yksi itsenäinen koululaitos, jonka opetustapaa ja suuntaa voitaisiin järjestää kansanmieliselle kannalle. Koulun kannattamiseen viiden vuoden aikana tarvitsisi koota ainoastaan 85,000 mk. Täydellisen oppikoulun kustantaminen vaatisi, oppilaiden lukukausimaksujen lisäksi vuosittain ainakin 35,000 ja siis pääomaa 700,000 mk. Ja niin suuri oli luottamus asian menestymiseen ja kansan uhraavaisuuteen, että kokous melkein yksimielisesti katsoi toivottavaksi, että vapaaehtoisilla lahjoilla kerättäisiin niin suuri pääoma, että sen koroilla voitaisiin kustantaa itsenäistä, täydellistä suomalaista alkeisopistoa pääkaupungissa, ja lausui samalla sen toivon, että Suomen kansalaiset, naiset sekä miehet, kukin puolestaan, tulisivat edistämään asian toteuttamista.
Samat henkilöt, jotka ennen olivat anoneet lupaa 1:sen ja 2:sen luokan perustamiseen, jättivät sitten hallitukselle anomuksen, jossa pyydettiin suostumusta alkeisopiston laajentamiseen tarpeen mukaan uusilla luokilla, kunnes siitä tulisi täydellinen opisto. Tähän anomukseen myöntyi senaatti kesäkuun 19 p:nä 1873.
Kun koulun kannattajat taas kokoontuivat seuraavan lokakuun 15 p:nä, ilmoitettiin että niiden noin 12,000 markan lahjavarojen lisäksi, jotka vv. 1869-72 koottiin ja joilla tähän asti oli kustannettu ne kolme luokkaa, mitkä nyt olivat olemassa, uuden keräyksen kautta oli karttunut 114,809 mk. Päätettiin pysyä siinä päätöksessä, joka keväällä tehtiin, että riittävä pääoma, jonka koroilla opistoa voitaisiin kustantaa, oli jos mahdollista ko'ottava. Keräyksen helpoittamiseksi oli listoja eri seuduille lähetettävä. Kun ei vielä ollut ko'ossa niin suurta summaa, että sen korot riittäisivät koulun kustannuksiin, oikeutettiin johtokunta pääomaakin tarpeen mukaan käyttämään, kuitenkin sillä rajoituksella, että 100,000 mk. varalta säilytettäisiin, kunnes niiden käyttämisestä erittäin päätettäisiin. Tällä päätöksellä tarkoitettiin opiston turvaamista äkkinäistä hajoamista vastaan ennen kuin kaikki siinä olevat oppilaat olisi voitu yliopistoon päästää. Vakinaiseen johtokuntaan valittiin neljäksi vuodeksi kaikki väliaikaisen johtokunnan jäsenet ja lakit, kandidaatti Jaakko Forsman sekä varajäseniksi professori C.G. von Essen ja rehtorit A. Kihlman ja A.W. Melart. Johtokunta sai muun ohessa toimekseen asianomaisilta kuulustella, voitaisiinko maksutta saada rakennusala koulutaloa varten, sekä laatia kustannusarvion.
Hyvin rohkealta näytti tämä oman koulutalon hanke, mutta sekin toteutui. Kiitettävällä auliudella Helsingin kaupunginvaltuusmiehet ilmaiseksi luovuttivat Ratakadun varrella olevan alan. Vaan rakennuksen kustannusarvio nousi 220,000 markkaan ja rahankeräyksen tulokset olivat alkaneet supistua. Syksyyn asti 1876 oli karttunut noin 200,000 markkaa, joista oli käyttämättä 175,000. Niin luja oli kuitenkin luottamus koulun tulevaisuuteen, että arkailematta päätettiin lahjavaroista rakennushankkeeseen käyttää 120,000 markkaan asti, jos valtiolta saataisiin 100,000 markan kuoletuslaina. Rakennustoimikunta asetettiin, pyydetty valtiolaina saatiin, arkkitehti F.S. Sjöström teki piirustukset ja rakennustyöhön ryhdyttiin sanottuna syksynä. Kuin oman kodin rakentamista valvoi työtä väsymättömästi rehtori A. W. Melart. Syyslukukauden alussa 1878 seisoi valmiina "Suomen kansan huone", ja Aleksanderin päivänä se vihittiin jaloon tarkoitukseensa juhlalla, jonka ylevä muisto ei koskaan haihdu niiden mielestä, jotka siellä olivat. Perustuen Raamatun lauseeseen: "Ellei Herra huonetta rakenna, tekevät ne turhaan työtä, jotka sitä rakentavat", rukoili piispa Hornborg rauhaa ja siunausta opistolle ja sen kodille, jonka Suomen kansan rakkaus oli rakentanut. Opiston kaitsija, professori Cleve, pontevassa juhlapuheessa muun ohessa lausui, että Suomen kansa oli todistanut "pyrkivänsä kohoamaan", ja että ainoa järjellinen tehtävä siinä kohdin oli tämän pyrinnön edistäminen. Juhlakantaatin kaiuttua lausui maisteri A.V. Streng sointuvalla äänellä maisteri Paavo Cajanderin ihanan ja mahtavan juhlarunon, joka sanoihin puki kaikkien sydämissä asuvat tunteet. Juhlamenojen jälkeen oli päivälliset Kaivohuoneella, joissa vallitsi ilo ja juhlallinen mieli.
1877-78 vuosien valtiopäiväin toimista suomalaisten koulujen hyväksi kerron tuonnempana. Tässä mainittakoon vain, että valtiosäädyt muun ohessa anoivat, että Helsingin suomalainen alkeisopisto joko saisi valtiovaroista riittävän apurahan, taikka otettaisiin valtion haltuun. Ja kesällä 1879 suotiin tälle opistolle 40,000 mk. vuotuista apurahaa kolmeksi vuodeksi 1878 vuoden alusta lukien. Sitä ennen olivatkin opiston omat tulolähteet jo kuiville vuotaneet, jotta syksyllä viimeksi mainittuna vuonna täytyi ottaa 40,000 markan laina. Sittemmin valtioapu aina määräajan kuluttua uudestaan myönnettiin, jotenka opiston ei enää tarvinnut varain puutetta tuntea.
Kun 1882 vuoden valtiopäivillä tehtiin anomusehdotukset suomalaisen normaalilyseon siirtämisestä Helsinkiin, saavuttivat ne vain kahden säädyn kannatuksen, ja hallituskin osoitti silloin selvästi tahtovansa pidättää sitä Hämeenlinnassa. Sen sijaan aiottiin Helsingin suomalainen alkeisopisto muuttaa tavalliseksi valtionlyseoksi, ja se asetus, joka 1883 annettiin vv. 1879-80 ko'ossa olleen komitean toimien johdosta, sisälsi muun ohessa sen määräyksen, että Helsingissä klassillinen valtionlyseo, suomi opetuskielenä, toimeen pantaisiin "niin pian kuin valtio ottaa haltuunsa tätä nykyä valtioapua nauttivan yksityisen suomalaisen lyseon tahi valtioapu siltä lakkaa". Senaatin käskystä kysyttiin alkeisopiston johtokunnalta, luovutettaisiinko opisto valtiolle taloineen, irtaimistoineen y.m., ja millä ehdoilla. Opiston perustajat suostuivat luovutukseen ja antoivat johtokunnalle vallan sopia hallituksen kanssa luovutuksen ehdoista. Aikaa kului toista vuotta. Vasta maaliskuulla 1885 tuli senaatilta johtokunnalle kirje, jossa ilmoitettiin, että hallitus oli taipuvainen, kun opisto joutuisi valtion huostaan, lunastamaan kaiken sen kiinteän ja irtaimen omaisuuden 240,000 markan hinnasta, sekä kysyttiin, mihin tarkoitukseen siten syntyvä pääoma aiottiin vastaisuudessa käyttää. Voidakseen vastata tähän jotenkin omituiseen kysymykseen, kutsui johtokunta opiston perustajat kokoukseen, jossa päätettiin, että korot jälelle jäävästä pääomasta käytettäisiin opiston hyväksi siinä oleville ja siitä päästetyille oppilaille, kunnes ehkä yleisesti tunnustettu tarve taaskin vaatii niiden käyttämistä korkeamman suomenkielisen oppilaitoksen kannattamiseksi Helsingissä.
Mutta muutoksen toimeenpano lykkäytyi. 1885 vuoden valtiopäivillä oli taas tehty anomusehdotukset Hämeenlinnan normaalilyseon siirtämisestä pääkaupunkiin, ja ne saavuttivat tällä kertaa kaikkien säätyjen kannatuksen. Samana vuonna tuli Yrjö Koskinen senaatin kirkollistoimituskunnan päälliköksi, ja sehän tiesi käänteen hallituksen koulupolitiikassa. Keväällä 1886 senaatti hallitsijalle esitti, että Helsingin suomalainen alkeisopisto syksystä 1887 otettaisiin valtion huostaan ja samalla muutettaisiin normaalilyseoksi siten, että yliopettajat Hämeenlinnan normaalilyseosta siirtyisivät tänne ja jälkimäinen opisto jatkaisi tointansa tavallisena lyseona. Tämän esityksen vahvisti Keis. Majesteetti, ja lokakuun 15 p. samana vuonna ilmoitettiin Helsingin alkeisopiston johtokunnalle hallituksen päätös.