Suomalaisista kouluista tehtiin kolmattakymmentä anomusehdotusta. Niitä pyydettiin valtion varoilla kannatettaviksi Helsinkiin, Joensuuhun, Kemiin, Mikkeliin, Ouluun, Poriin, Tampereelle, Turkuun sekä Viipuriin, ja koulun-opettajain edusmiehet pappissäädyssä sekä useat talonpoikaissäädyn jäsenet anoivat yleensä suomalaisten koulujen perustamista.

Yleinen valitusvaliokunta, jonka harkittavaksi nuo anomusehdotukset joutuivat, huomautti mietinnössään, että niiden merkitystä lisäsi samoilla valtiopäivillä valmistettavana oleva ehdotus asevelvollisuuslaiksi, joka myönsi suuria etuja niille nuorukaisille, jotka olivat koulu-opetusta saaneet. Suomalaisten koulutarve siis tunnustettiin oikeutetuksi ja ehdotettiin anottavaksi suomenkielisten alkeisoppilaitosten perustamista Helsinkiin, Ouluun, Turkuun, Poriin ja Lappeenrantaan sekä Tampereelle, jos Hämeenlinnan lyseo kävisi riittämättömäksi. Mutta jotta "Suomen kansan kehkiäminen tapahtuisi tyvenesti ja häiritsevittä mulkkauksitta" (!), ehdotti valiokunta, että "täydellisten lyseoiden korkeimmilla luokilla, alkaen viidennestä, yhdessä tahi useammassa siihen tarkoitukseen sopivaksi katsotussa aineessa pakollisesti annettaisiin opetusta toisella kotimaisella kielellä, jonka vuoksi myös alemmilla luokilla enennetty tuntimäärä olisi sille kielelle annettava". 1871 vuoden määräys, että kouluissa olisi käytettävä vain yhtä opetuskieltä, ehdotettiin siis kumottavaksi.

Tämä mietintö oli syntynyt sovittelujen kautta, eikä sellaisenaan tyydyttänyt ketään. Vastalauseita tekikin valiokunnan 16 jäsenestä 14, mikä mitäkin kohtaa vastaan. Yliopettaja Kihlman vastusti kasvatusopilliselta kannalta kaksikielistä opetusta, ja hänen vastalauseeseensa yhtyivät A. Meurman sekä kaikki muut valiokunnan suomenkieliset jäsenet.

Kiivaita olivat keskustelut säädyissä ja toisistaan eriäviä päätöksiä tehtiin. Mutta yhteensovituksen kautta saatiin kuitenkin säätyanomus aikaan. Syynä ruotsinmielisten säätyjen myöntämiseen oli epäilemättä se, että ne luottivat kotimaiseen hallitukseen, joka kyllä pitäisi huolen siitä, ettei suomalaisuus liikoja voittoja saavuttaisi. Säätyjen anomuksen ponnet kuuluivat:

* * * * *

1) että, jotta oppilaat maan lyseoissa saavuttaisivat yhä täydellisempää taitoa puheessa ja kirjallisesti käyttää Suomen toista kotimaista kieltä, Teidän Keisarillinen Majesteettinne armossa tahtoisi huomioonsa ottaa sekä asian ymmärtäviä henkilöitä kuultuansa likemmin määrätä ne muutokset alkeisopistojen lukujärjestyksessä, jotka mainitun tarkoituksen saavuttamiseksi lienevät tarpeelliset; 2) että alkeisopistojen opetuskieli koulutointa vastedes järjestettäessä, määrättäisiin sekä ilmaantuvan sivistystarpeen että sen kielen mukaan, jota puhuu ympäristön väestö, mutta että suuremmissa kaupungeissa ja muutoin siellä, missä molempia kieliä puhutaan ja missä kaksi opetuslaitosta huomataan tarpeelliseksi, kummankinlaisia kouluja ylläpidettäisiin; 3) että vastedes annettaisiin valtioapua yksityisille lyseoille, jotka nähtävästi täyttävät todellista tarvetta; 4) ettei ketään köyhyyden tähden suljettaisi pois julkisista oppilaitoksista, ja ettei siis niitäkään tarkkaa vapaapaikkojen rajoitusta määrättäisi; 5) että Helsingissä oleva yksityislyseo joko saisi valtiovaroista riittävän apurahan tahi otettaisiin tykkänään valtion haltuun, sen mukaan kuin soveltunee koulun perustajillekin; 6) että Oulun kaupungissa ylläpidettäisiin valtion kustantama täydellinen alkeisopisto, suomi opetuskielenä; 7) että täydellinen alkeisopisto, suomi opetuskielenä, asetettaisiin Turkuunkin, ja neliluokkainen suomalainen lyseo Poriin; 8) että, jos tulisi tarpeelliseksi laajentaa Hämeenlinnan lyseo rinnakkais-osastolla, niin sitä ei laitettaisi, vaan sijoitettaisiin suomalainen lyseo Tampereelle, ja 9) että suomenkielinen lyseo itä-Suomea varten perustettaisiin Mikkelin tahi Viipurin läänissä, paikkaan, jonka Hallitus huomaa siinä katsannossa sopivaksi.

* * * * *

Ruotsinmieliset säädyt eivät turhaan luottaneet kotimaiseen hallitukseen. Säätyjen anomus sai ensinnäkin rauhassa maata toista vuotta ennen kuin senaatti siihen käsiksi kävi, ja silloin turvauduttiin hyväksi tunnettuun viivytyskeinoon: asetettiin suuri komitea tutkimaan kouluasiaa koko sen laajuudessa. Suomalaisia kouluja ei sopinut perustaa ennenkuin se vyyhti oli selvitetty. Komitea, jossa tietysti oli taattu ruotsinmielinen enemmistö, sai mietintönsä valmiiksi maaliskuulla 1880 ja ehdotti siinä jos jotakin, jonka selostaminen on tarpeeton, koska koko hommasta ei mitään lastuja lähtenyt. Senaatti teki kyllä seuraavana vuonna komitean mietinnön nojalla hallitsijalle esityksen muutoksista alkeisopistojen järjestykseen ja sijoittamiseen, mutta esitys hylättiin ja senaatti sai käskyn uudestaan tutkia asiaa sekä tehdä ehdotuksen ainoastaan niistä osittaisista muutoksista koululaitoksessa, joita asianhaarat lähinnä vaativat.

Mutta suomalaisen väestön kärsivällisyys niissä paikkakunnissa, jotka omankielisiä oppikouluja kipeimmin kaipasivat, oli jo tyystin loppunut. Helsingin alkeisopiston ja Oulun yksityislyseon perustaminen oli osoittanut mitä yhteisvoimin aikaansaadaan, kun tarmolla toimeen ryhdytään ja kansallinen innostus sitä kannattaa. Syyskuun 1 p. 1879 avattiin suomalaiset yksityislyseot Viipurissa, Turussa ja Porissa sekä samaan aikaan seuraavana vuonna Vaasassa ja Lappeenrannassa ja 1881 Tampereella.

Kun itse olin siinä kokouksessa, joka syntymäkaupungissani Viipurissa tammikuun 15 p:nä 1879 pidettiin suomalaisen oppikoulun perustamista varten tähän Karjalan pääkaupunkiin, kerron siitä erityisesti.