Olen tämän puheen loppupuolen laajemmin kertonut, mainiten ne lauseet, jotka monessa kuulijassa pahaa mieltä synnyttivät ja sittemmin aiheuttivat kiivaan kiistan Uudessa Suomettaressa Yrjö Koskisen ja Ahlqvistin välillä. Siitä tuonnempana. Nyt jatkan kertomusta juhlasta.
Kun Ahlqvistin puheen jälkeen oli laulettu "Maamme", puhui Mikkelin läänin kuvernööri, Översti v. Ammondt H.M. Keisarin-Suuriruhtinaan kunniaksi, ensin ruotsiksi ja sitten suomeksi. Rehtori Roschier esitti eläköön-huudon kenraalikuvernöörille ja kauppias Sopanen senaatille. Kun sitten oli luettu Muinaismuistoyhdistyksen tervehdys-kirjelmä, yleisölle painettuina jaettu Julius Krohnin sepittämä suomenkielinen runoelma sekä Fr. Cygnaeuksen ja Z. Topeliuksen ruotsinkieliset runoelmat ja laulettu "Savolaisten laulu", oli aamupuolen juhlallisuus päättynyt ja yleisö palasi kaupunkiin.
Mitään varsinaisia juhlapäivällisiä ei ollut, vaan juhlavieraat aterioivat kolmessa eri paikassa. Useimmat lienevät kuitenkin olleet niissä päivällisissä, jotka kaupungin rouvasväki oli järjestänyt rannalla olevaan puistoon.
Kun päivä jo oli maille mennyt, alkoivat juhlavieraat taas linnaan kokoontua. Juhla oli tanssi jäisillä lopetettava, nuorison iloitseminen kunniavanhuksen hovissa.
Tenhoisa oli Olavinlinna kesä-yön hämärässä. Luuli olevansa unelmien tai satujen maailmassa. Kirjavat lyhdyt himmeästi valaisivat noita harmaita muureja, ikkunoista loisti kynttiläin valo. Kaukaa kuului soiton säveleitä. Varjojen välissä hiipi juhlavaatteisiin puettuja neitosia. Mustina nousivat linnan tornit, kolkosti ammottivat holvien suut, vaan suojamuurien rei'istä tirkisteli kesä-yön taivas. Sadunomaista vaikutusta lisäsi tuo ennen mainitsemani, nyt takaa valaistu iso kuultokuva suuren linnapihan peräseinällä.
Tanssisaliksi oli laitettu "paksun tornin" toinen kerros. Seinät harmaita, karkeita kivimuureja. Keskellä hyvin paksu neliskulmainen pylväs, joka salin melkein jakoi kahteen osaan. Ampumareikien syvät komerot muodostivat vähäisiä sivuhuoneita, missä niiden oli hyvä oleskella, jotka eivät tanssiin osaa ottaneet. Katosta riippui kukkasilla koristettuja kynttiläkruunuja, ja muutoinkin oli sali hyvästi valaistu ja kaunistettu. Hilpeästi siinä kisailtiin, ilo vallitsi.
Saman tornin alakerrassa oli ravintola. Se oli kirjavilla lyhdyillä valaistu ja ylt’ympäri lehtiköynnöksillä koristettu. Moisessa ravintolassa ei tupakan savu silmiä vaivannut; tuntumattomiin se häipyi suunnattoman korkeihin holveihin.
Mutta ei näissä kemuissa ainoastaan kisailtu tai ravintolassa istuttu. Tuon tuostakin ilmoitti torventoitotus, että puhe oli pidettävä. Ensimäisen piti ruotsiksi vararehtori Nylenius, kertoen lyhyesti Olavinlinnan vaiheista ja kehoittaen yleisöä osoittamaan kunnioitustaan linnavanhukselle ja sen perustajalle. Ja toisenkin puheen piti sama mies, niinikään ruotsiksi, tällä kertaa Runebergin, Lönnrotin ja Snellmanin kunniaksi. Suomalaista yleisöä suututti nuo monet ruotsinkieliset puheet Savon kansan juhlassa; mutta elettiinhän vielä ruotsinkielen herruuden aikoja. Seuraava puhe oli kuitenkin suomenkielinen ja paras kaikista. Aamu jo koitti ja sen rusottava hohde näkyi tornin ampumarei'istä, kun Julius Krohn sointuvalla äänellään piti mahtavan, innostuttavan puheen isänmaalle. Hänen viimeiset sanansa kuuluivat:
"Kansalaiset! Yö on päättynyt. Sen kanssa on aika hälvetä kaikkien unelmien, olivat ne kuinka ihania ja suloisia hyvänsä. Nyt on päivä, ja päivä ei tyydy unelmiin, se vaatii työtä. Työhön siis, työhön ahkeraan, rohkeaan, innokkaaseen jokainen Suomen mies, jokainen Suomen nainen, niin on, kun taas uusi vuosisata on vierryt näiden harmaitten muurien yli, oleva mahtavampana, ihanampana, tämä Suomenmaa, tämä isänmaa, joka meille kaikesta maan päällä on armahin ja kallihin. Eläköön Suomi, eläköön isänmaa."
Senaattori John Snellman kiitti Savonlinnan kaupungin asukkaita heidän vieraanvaraisuudestaan, ja kauppias Sopanen puhui Ahlqvistin ja Krohnin kunniaksi sekä kolleega Poppius Suomen naisten ylistykseksi.