Kaikki maailman kansat ovat kiitollisuuden velkoihin vajonneina, koska kaikki ovat toisiltaan paljon lainanneet. Mutta velkojana ei ole tuo taikka tämä toinen kansa, vaan ihmiskunta. Suomen kansaan nähden on kuitenkin tavaksi tullut antaa sille kiitollisuudelle, jota me menneen historiamme johdosta tunnemme erittäin Ruotsia kohtaan, aivan omituinen merkitys. Puolueellisessa tarkoituksessa on koetettu uskotella, että Suomen kansa aina on ollut, yhä vielä on ja ijankaikkisesti on oleva itsestään kykenemätön kaikkeen hyvään, ja että kaikki hyvä ja täydellinen lahja tulee sille Ruotsista ja ruotsalaisilta. "Itse edistymisen kykykin" on muka ainoastaan Ruotsista meille tullut. Ja tästä syystä muka olemme ikuisessa kiitollisuuden velassa Ruotsille, velassa semmoisessa, joka meitä velvoittaa kaikenlaisiin asioihin omissa kotioloissamme. Niinpä tälle velkomiselle perustetaan ruotsin kielen oikeus jatkettuun ylivaltaan virka- ja sivistyskielenä Suomessa. Väitetään, että "fennomanit" vihaavat Ruotsin kansaa ja ruotsin kieltä. He kyllä tunnustavat Ruotsin vallan hyödyllistä vaikutusta Suomen kansaan; mutta he eivät muka tunnusta sitä tarpeeksi asti. Ja totta on, että he arvostelemalla tarkastavat tuota vaikutusta ja sen vuoksi näkevät sen varjopuoletkin, katsellessaan sitä Suomen kansan omalta kannalta, eikä Ruotsin kansan. — Vakuutetaan, että on yritetty suomalaisissa virittämään vihaa Ruotsin kansaa vastaan, ja vieraaksi mieheksi on saatu mies, jonka asemansa puolesta on katsottu olevan erittäin todistusvoipa, professori A. Ahlqvist. Koska hän oli tunnettu kiivaana "fennomanina" siihen aikaan, jolloin suomi-kiihko ei juuri leppeimmässä muodossaan liikkunut, se tietysti nosti huomiota kun hän, nyt kymmenen vuotta takaperin, äkkiarvaamatta julkaisi erään runomittaan puetun lausunnon, jolle hän itse antoi valtiollisen merkityksen ja otsakkeen "Valtiollista". Tämä runoelma ei enentänyt Oksasen runoilijamainetta, mutta nosti sitä suuremmassa määrässä professori Ahlqvistin arvon niiden silmissä, jotka mielellään näkivät, että "fennomanit" muka kuritusta saivat. Heti pidettiin huoli siitä, että sievä ruotsinnos tuli Hels. Dagbladin yleisön nautittavaksi, ja Ruotsinkin lehdet, jotka tietysti ihastuivat tämmöiseen "valtiolliseen" synnintunnustukseen "fennomanian" puolelta, levittivät tiedon siitä avarampiin piireihin. Runoelman tarkoitus on maailmalle huomauttaa, että on joukko Suomen kansan viettelijöitä, jotka kuiskaavat sen korviin vihaa Ruotsia vastaan, syyttäen muka Ruotsia siitä, jos suomenkieli sortuisi ja Suomen kansa hukkuisi. Keitä nämä ovat, ei mainita, vaan pidetään tunnettuna. Sellaiset soimasanat, kuin "kyykäärmeet" ja "viettelijät", olkoot runouden kannalta mitä ovat; mutta yhteiskunnalliselta kannalta ne ovat herjausta, ellei syytöstä toteen näytetä. Ja sitä hra Ahlqvist ei ole yrittänytkään, tyytyväisenä siihen suitsutukseen, jota "fennomanian" vastustajat hänelle ovat sytyttäneet. — Kymmenen vuoden kuluttua ei olisi maksanut vaivaa puhua hra Ahlqvistin valtiollis-runollisesta kannasta, ellei hän myöhemmin ja nyt äskettäin olisi uudestaan tuonut sitä yleisön eteen. Kutsuttuna juhlapuhujaksi Savonlinnan 400-vuotisjuhlaan viime kesänä, hän ei malttanut olla tätäkään tilaisuutta käyttämättä samaan tarkoitukseen. Puheen yleisenä tekstinä oli kiitollisuuden velka Ruotsille, ja puhuja ajoi asiatansa siihen yksipuoliseen suuntaan, jonka kiitollisuuden saarna tässä maassa on saanut. Eikä hän rajoittunut omia kiitollisuuden tunteitaan esittämään. Hänen oli tarve juhlan kaunistukseksi myöskin rangaista muita heidän muka vahingollisista, mutta olemattomista mielipiteistään. "Kyykäärmeet" jälleen ilmautuivat puhujan mielikuvitukseen. — Täällä ehtimiseen matkitut saarnat kiitollisuuden velasta ovat vähitellen vaikuttaneet yleiseen mielipiteeseen Ruotsissa ja muissa Skandinavian maissa. Luonnollista onkin, että varsinkin ruotsalaiset rakkaudellaan riippuvat kiinni siitä ajatuksesta, että Ruotsin valta edes kielen muodossa ei olisi kokonaan menetetty tällä puolen merta. Eräässä ruotsalaisessa aikakauskirjassa on äskettäin ollut kirjoitus "Suomenmaan historiallisesta asemasta", arvostelu Yrjö Koskisen "Oppikirjasta Suomen kansan historiassa", jonka kirjoituksen on tehnyt eräs nuori maisteri R. Tengberg. Suuri osa hra Ahlqvistin puheesta Savonlinnan juhlassa on tähän kirjoitukseen otettu todistukseksi siitä, kuinka Suomen historiaa oikealta ja rehelliseltä suomalaiselta kannalta on katsominen. "Fennomanit" ovat ruvenneet hurjiksi, ja pahimpien joukossa on oppikirjan tekijä. Puhuessaan nykyisestä asemasta väittää hra Tengberg, että se riippuu ainoastaan keisarien persoonallisuudesta. Mutta ei mikään kansa maailmassa ole asemaansa saanut sulaksi lahjaksi, ja vaikka se voi kiitollisuudella tunnustaa niiden ansioita, jotka siihen ovat vaikuttaneet, se aina voi samalla osoittaa omaakin uskollista työtänsä. Kiitollisuuden velastamme Venäjälle on ollut aivan vähän puhetta siitä selvästä syystä, että sitä kaikeksi onneksi ei ole sopinut tähän saakka käyttää miksikään puoluevälikappaleeksi yhteiskunnallisissa kiistoissamme. Ja koska meillä yhden velkajutun kanssa on kylliksi tekemistä, on todellakin parasta, ettei toista oteta lisäksi.
Siinä pääpiirteet Yrjö Koskisen kirjoituksesta, joka lyhennettynäkin täyttää yhdeksän palstaa Uudessa Suomettaressa.
Oli arvattava, että Ahlqvist vastaisi, ja viikon kuluttua tulikin häneltä pitkä vastaus, joka myös sisälsi "Valtiollista" nimisen runoelman sekä riidan-alaisen juhlapuheen kokonaisuudessaan.
Runoelmasta Ahlqvist sanoo, että hän sen kirjoitti keväällä 1865 ja että se lausuu tunteita, jotka hänessä heräsivät luettuaan niitä katkeroita lausumia, joita vähää ennen oli ollut muutamissa maamme sanomalehdissä sen johdosta, kun silloin ruvettiin puuhaamaan Suomenkin osanottoa siihen skandinaavilaiseen teollisuus- ja taidenäyttelyyn, joka sitten seuraavana vuonna olikin. Runoelma julaistiin Suomettaressa ja sitä seurasi viivan-alainen muistutus, joka ilmoitti tämän sen synnyn. "Säkenien" molemmissa painoksissa on se varustettu vuosiluvulla 1865, joka osoittaa — "sille, joka sen tahtoo ymmärtää" — että tämän runoelman sisällys ja tarkoitus ovat satunnaista laatua. Sanat "kyykäärmehet" ja "viettelijät" ovat liiennystä, joka ylipään runoudessa ei ole tavatonta, eivätkä sisällä "parjausta", kun ketään ei ole nimitetty. Miksi ei kukaan ennen ole ottanut tekijää tästä runoelmasta nuhdellakseen, eipä Kirjallinen Kuukauslehtikään?
Mitä juhlapuheeseen tulee, Ahlqvist aluksi lausuu, että jos hra Y. K. olisi tarkemmin tuntenut hänen puheensa ja tahtonut oikeutta tehdä, niin olisi hän huomannut, että puhe oli miltei vain toisin ja useammin sanoin tehty lausuma erästä paikkaa Y. K:n omassa oppikirjassa, jossa paikassa, minkä A. sanoo "vasta näinä päivinä" tulleensa tuntemaan, puhutaan niistä eduista, jotka Suomen kansa saavutti sen kautta, että se joutui Ruotsin vallan alaiseksi. "Yksipuolista suuntaa" hän ei voinut puheessaan välttää, kun ei tiennyt eikä tiedä vielä nytkään, mitä tämä yksipuolisuus oikeastaan on. Y. K. ei tuo esiin minkäänlaista todistusta, eikä tästä puheesta kukaan voi vääntämälläkään saada todistusta sille, mitä hän päättää sen "suunnasta". "Jokainen järjellinen Ihminen, joka on kuullut tai lukenut minun puheeni, on huomannut, ettei siinä itse asiassa ole tehty mitään murhayritystä enemmän kansan itsetuntoa kuin kansallishenkeäkään vastaan. Minä lausuin siinä vain ne tunteet ja mielipiteet, jotka minulla ovat kauan olleet ja ovat vieläkin siitä, mitä Ruotsi sen niin monivuotisen yhdistyksen aikana on vaikuttanut meidän kansaamme. Minä olen enemmän kuin yksikään nyt elävistä ihmisistä ollut tilaisuudessa tulla tuntemaan, kuinka ja mitä vierasperäiset uskonnot ja valtiolaitokset ovat vaikuttaneet uraali-altailaisen rodun sivistyksettömiin kansoihin. Ja joka kerran kuin minulla johtuu mieleen ne surkeat kansanjäännökset suomalaista sukua, joita kulkiessani olen tavannut (ja joiden kieltä enimmissä kohdin ei kukaan vielä ole ahdistanut), niin mun sydämeni kiittää Jumalaa siitä, että hän salli tämän meidän suomalaisen kansan joutua yhteyteen senkaltaisten sivistäjäin kanssa kuin ruotsalaisten, joidenka luonne ei ollut sitä laatua, että se olisi syövyttänyt valloitetun ja heikomman kansan olemuksen rääpäleiksi, niinkuin näiden muiden suomisukuisten kansojen melkein kaikkialla on käynyt." Tämä oli "yleinen teksti" hänen puheessaan, ja hän sanoo saaneensa mitä selvimpiä vakuutuksia siitä, että tämä "suunta" on yleinen Suomen sivistyneissä asukkaissa, s.o. niissä, jotka jotakin ymmärtävät tämmöisistä asioista. Kiitollisuuden velka yksityisten kesken eriää muusta tavallisesta velasta siinä, että sitä ei makseta eikä kuitata, ja samanlainen on kiitollisuuden velkain laita kahden kansankin kesken. Ei niitä makseta millään eikä myöskään kuitata, vaan ne synnyttävät ystävyyden tunteita kummassakin, jotka eivät alenna eikä "masenna" kumpaakaan, mutta päin vastoin ylentävät ja enentävät heidän oikeata kristillis-inhimillistä "itsetuntoansa". Näin on meidänkin ja ruotsalaisten välillä. Y. K:n lausuman johdosta, että puheessa myöskin oli "perättömiä syytöksiä" ja "vääristyksiä", esim. se väite, ja "joku on sanonut" Ruotsin tehtävän Suomen kansan kohtaloissa olleen vaan Suomen eri heimojen yhdistämisen yhdeksi kansaksi, selittää Ahlqvist, että tuo "joku" ei tarkoittanut Yrjö Koskista eikä Krohnia, joiden herrojen teoksia hän ei koskaan ole lukenut läpi. Samallainen ajatus kuin tuo lausuma: "joku on sanonut" j.n.e. on esim. Aspelinin kirjassa "Savonlinna 1475-1875". — Entäs "eripuraisuuden monipäinen kyykäärme", eikö se ole syytös? Se on syytös sille, joka on eripurainen, ei muille. Hra Y. K. tuntee minkälainen eripuraisuus on aika-ajottain raivonnut esim. yliopiston nuorisossa. Tämä riitaisuus ei ole leikin asia; oikean isänmaan-ystävän mielessä ei voi se herättää muuta kuin huolta ja surua. Varoitus näille härskäjille ja muille heidän laisillensa oli siis aivan luonnollinen, kun oli maan onnesta ja kohtaloista puhuttava. — Koska Y. K. oli kirjoitukseensa ottanut erään lausunnon M. Castrénin matkakertomuksista, jossa puhutaan ruotsalaisten vaikutuksesta Suomen kansaan, sanoo Ahlqvist kirjoituksensa lopussa, että "meidän kiihkoilijamme" ovat ruvenneet väärinkäyttämään Castrénin nimeä, luulettaen että hän suomalaisessa kielikysymyksessä oli yhtä levoton kuin he ja ruotsalaisten suhteen samaa mielipidettä kuin he. Ei kuitenkaan antaudu tarkastelemaan tuota lausuntoa; sanoo vain, että Castrén siihen aikaan oli aivan nuori ja "lienee nuorena huimeksinut, ainakin hengellisesti, niinkuin muutkin". Myöhemmin oli Castrénissa muutos tapahtunut; jopa oli hän tullut epätoivoon itsenäisen suomalaisen kirjallisuuden mahdollisuudesta. Todistukseksi viitataan erääseen Castrénin lesken kirjeeseen, jossa hän lausuu, että hänen miesvainajansa ei toiminut "siinä tarkoituksessa ja siihen suuntaan kuin nykyinen suomikiihkoisuus".
Yrjö Koskisen vastaus tuli kohta. Hra Ahlqvistin selitykseen saattaisi jokainen ensi silmäyksellä olla jotenkin tyytyväinen. Sillä jos hänen kiivaat lauselmansa runoissaan ja muut sivu-iskut "fennomaneja" vastaan eivät ole mitään muuta kuin runollista "liiennystä" — esim. "kyykäärmeet" — ja jos ylipäänsä hra A. ei tarkoita ketään eikä mitään, niin sopisi hänelle, hänen muiden ansioittensa tähden, jättää tämä pieni vallattomuuden privilegiumi. Niin kokonaan viaton hän kuitenkin tuskin lienee, ettei itse tietäisi ensinkään mitä puhuu ja tekee. — Viimeistä edellinen värsy runoelmassa "Valtiollista" ilmoittaa tarpeeksi, että nuo "kyykäärmeet" ja "viettelijät" ovat ne, jotka pelkäävät "suomenkielen sortuvan ja kansan hukkuvan pois". Hra A., joka kehuen ilmoittaa, että hän ei lue sitä vähäistä suomenkielistä kirjallisuutta, mikä on olemassa, ei myöskään tienne mitään Kuukauslehdestä, koska hän kysyy, miksi tässä lehdessä ei ennen ole hänen runoelmaansa moitittu. Se tapahtui v. 1869, kun "Säkenien" toista parvea arvosteltiin. — "Joku on sanonut, että Ruotsin toimitettava Suomen kansan kohtaloissa oli vaan Suomen eri heimojen yhdistäminen yhdeksi kansaksi" — ei muka muuta tarkoittanut kuin hra Aspelinin julkaisemaa juhlateosta, jossa lausutaan: "on syystä sanottu, että Ruotsin tehtävä Suomen historiassa oli Suomen heimojen yhdistäminen yhdeksi kansaksi", — siis melkein samat sanat sillä pienellä erotuksella, että hra Ahlqvist pistää väliin tuon pienen sanan "vaan", joka antaa hänelle aihetta osoittaa korkeampaa käsityskantaansa. "Eripuraisuuden kyykäärmeellä" ilmoittaa hra A. tarkoittaneensa sitä eripuraisuutta, joka muka ylioppilaskunnassa raivoo. Mutta tuskinpa lienee kukaan voinut käsittää, että hän Olavinlinnan juhlassa nimenomaan tarkoitti savokarjalaisen ylioppilas-osakunnan kasvatusta. — Hra A. kertoo, että hänen puheensa herätti juhlatilassa yleistä suosiota ja että sen suunta on yleinen Suomen sivistyneissä asukkaissa. Jos hän sivistyneiden piiriin lukee ainoastaan ne, jotka nimenomaan kerskaavat siitä, etteivät ole lukeneet Yrjö Koskisen oppikirjaa ja Krohnin kertomuksia, niin hän kenties on laillansa oikeassa. Mutta muutoin on kuulunut, että puheen vaikutus oli varsin sekanainen, ja useiden sanomalehtien kertomukset sen todistavat, — Vaan otaksukaamme, että hra A. runoilijana ja juhlapuhujana ei ole tarkoittanut ketään eikä mitään, niin lienee kumminkin lupa kysyä, mitä muutamat hänen lauselmansa viime kirjoituksensa lopussa tarkoittavat. Hän puhuu "meidän kiihkoilijoistamme" ja tekee tarkan erotuksen itsensä ja "nykyisten suomikiihkoisten" välillä. Jos näissä sanoissa ja nimityksissä on jotakin ajatusta, niin sopii kysyä: mitkä ne "nykyisten suomikiihkoisten" mielipiteet ovat, joita hra A. ei voi hyväksyä, ja mitkä hänen omat mielipiteensä ovat? "Nykyisten suomikiihkoisten" kanta ja mielipiteet tavataan kylläksi julkaistuina, mutta hra A. ei ole kantaansa ilmoittanut muulla kuin umpimielisillä vihanpuuskilla "jungfennomaaneja" vastaan. — Mitään väittelyä rouva Castrénin kanssa ei Y. K. katsonut sopivaksi eikä tarpeelliseksi. Tarpeetonta myöskin lienee, sanoi hän, muistuttaa mitä jokainen muutoinkin hyvin tietää, — että kansallinen nimi ei mene perinnöksi aivan samalla tavalla kuin yksityis-tavara, jonka vuoksi sitä ei myöskään voi leski ja lapsi mielensä mukaan tuhlata.
Nyt vaati Ahlqvist sijaa noin seitsemän palstan pituiselle "toiselle vastaukselle". Runoelmaansa "Valtiollista" ei hän pidä enemmän kuin muitakaan runoelmiaan ylen suuressa arvossa; mutta ainakin ajankuvauksena menee se mukiin, ja "lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa". — Siinä pitkässä sarjakkeessa, jonka alkaa lausuma "joku on sanonut", oli tarkoituksena osoittaa, että Ruotsin vallan tehtävä Suomessa oli pääasiallisesti Suomen kansan yhdistäminen länsi-eurooppalaiseen sivistysryhmään, vaan että tämän vallan maahan astumisesta syrjäetuna seurasi sekin, että tähän asti ilman yhteyttä eläneet hämäläiset ja karjalaiset siten yhdistettiin yhdeksi kansaksi, vaikka mainitun vallan kautta tätä tarkoitusta ei täysin saavutettu. Olisi yhtä hyvästi sopinut sanoa: "joku voisi sanoa". — Varsin ikävä ja epäluontoinen on tämän maan nuorisossa vallitseva eripuraisuus jo nyt. Mutta tulevassa ajassa vasta voivat lasten hampaat heltyä niistä happamista marjoista, joita heidän isänsä täällä ovat syöneet; "Vaan ei minun varoitukseni juhlapuheessani, sen sanoin jo ensimäisessä vastauksessani, koskenut ainoastaan näitä riitelijöitä, mutta kaikkia heidän 'laisiansa', joiden joukossa en toivo Y. K:ta tavattavan." — Kyllä juhlapuheen paheksuminen näyttää olleen jokseenkin harvassa, ja se on ihan tuulesta temmattua, kun Y. K. sanoo "useiden sanomalehtien" kertomusten todistavan vaikutuksen "sekanaisuutta". Ei edes Uuden Suomettaren kertomuksessa, jonka lehden päätoimittaja oli itse läsnä juhlassa, puheen vaikutuksen sekanaisuudesta ole vähintäkään viittausta. Morgonbladetin kertoja sanoo, että puhe otettiin vastaan vilkkailla hurraa- ja hyväksymys-huudoilla; ei muuta. Ilmarinen sanoo puhetta "oivalliseksi", Hufvudstadsbladet "miehuulliseksi ja sulokaikuiseksi" ja Dagblad "miellyttäväksi". Ainoastaan pikku Karjalattaren kertoja mainitsee, että pari kohtaa juhlapuheessa "ei meitä tyydyttänyt". — Hra A. sanoo unohtaneensa niin hyvin kiittelyn kuin moitteet, joita hra Y. K. vakuuttaa kuukauslehdessä hänen heimolaistensa puolelta annetun A:n runoelmista, mutta arvelee, että se ei liene suuri vika ja osoittaa, että hän ei ole pitänyt suurta lukua enemmän kiitoksesta kuin moitteestakaan. Y. K:n Oppikirjaa sanoo hän useampiakin kertoja yrittäneensä lukemaan; "vaan ne monet uskalletut ja todistamattomat väitteet, jotka sen kansatieteisessä ja muinaishistoriallisessa johdatuksessa tavataan, ovat aina antaneet minulle kylläni tästä lukemisesta, ja juuri kielimiehenä en minä ole kauan jaksanut nieleksiä sitä kielellistä hutiloimista ja niitä monia kielivirheitä, joita tavataan kaikissa Y. K:n teoksissa". — Palaten sitten taas M.A. Castrénin mielipiteisiin suomalaisesta kielikysymyksestä, lausuu A. nyt: että semmoista suomikiihkoa, kuin se, joka nyt on olemassa, ei ollut Castrénin viimeisinä elinvuosina, jolloin vaatimukset ja toiveet suomen kielen suhteen olivat mitä alhaisimmillaan; että rakkaus Kalevalaan hyvin voi palaa hänessä ja voipi palaa kessä tahansa meidänkin aikana ilman sitä kiihkoa ja hangoittelemista, jotka ovat omituisia nykyisille fennomaneille, ja että Castrén jo sen aikuisissa vähän-vaativaisissa suomihartaissa pelkäsi kiihkoa ja liikaa rohkeutta. Castrén oli kielikysymyksessä hyvin varovainen, ja jos olisi elänyt meidän aikoihin asti, niin hän ei olisi voinut ruveta säveltämään yhtä nuottia jungfennomanien kanssa eikä puolustamaan kaikkia niitä vaatimuksia, joita heillä on. Ja näin jatkaa hra A.:
"Hämäläisessä ollut nerokas kuvaus jungfennomaneista, heidän mielipiteestänsä ja luonteestansa vapauttaa minut sanomasta, mitä tämä nuotti ja nämät vaatimukset ovat. Tämä säälimätön kuvaus on sitä merkillisempi, kuin se tulee mieheltä, [Hämeenlinnassa ilmestyvää 'Hämäläinen' nimistä sanomalehteä toimitti silloin maisteri V. Lindgren.] jonka suomirakkautta ei vielä ole keretty tehdä epäluulon alaiseksi, ja osoittaa että hänkin jo on saanut kyliänsä tämän lahkon 'röyhkeydestä', 'toraisuudesta', 'uhkauksista', 'pannoista' j.n.e. Hänen kuvauksensa on tosin vähän liioiteltu, vaan näyttää pääasiallisesti olevan oikea."
[Tähän kohtaan Uuden Suomettaren toimitus liitti seuraavan viivanalaisen muistutuksen:
"Prof. Ahlqvist hyväksynee myöskin mitä 'Hämäläinen' samassa kirjoituksessa lausuu hänestä itsestään. Se osa kuuluu näin: