"Molemmat, sekä herra Y. K. että herra A., ovat puoluemiehiä, sillä eroituksella kuitenkin, että edellinen on kyennyt nostamaan lippunsa alle mahtavan joukon samanmielisiä, jota vastaan jälkimäinen ei ole saanut kokoon yhtään seuraa, vaan on itse heittäytynyt erään toisen puolueen helmoihin, jota erinomattain maamme suuri byrokratia kannattaa. Se on se sama byrokratia, jolle, kaikki harrastukset suomalaisuuden eduksi ovat ikäviä ja jolle luultavasti on mieleen tuo kielto Y. K:n historialle käytettää oppikirjana kouluissamme. Se sama virkavalta nosti myös petitionit ruotsinkielisten koulujen asettamiseksi suomalaisiin kaupunkeihin, joka mielestämme todistaa, että kiitollisuuden velkaa oli muullakin maksettava kuin paljailla tunteilla. Tosin oli siihen koulujen asiaan vastapuoleenkin vaikutukset viimeisten valtiopäiväin aikana syynä, niinkuin myös sen maltittomuus välin muulloinkin on ollut sen omille pyrinnöille vahingollinen. Mutta yleensä sopii sanoa, että virkavalta aina tulee katsomaan karsaalla silmällä sitä puoluetta, jonka luonteessa on niin paljon demokratista ainetta, kuin fennomaneilla tosiaankin on. Herra A:lla ei näy olevan suurta toivoa Suomen kansallisuuden tulevaisuudesta. Hän epäilee suuresti, onko sillä kykyä nostaa itseänsä omille jaloille. Aivan niin ajattelee byrokratiakin, ja sitä se toivoo ja tahtoo. Siis ei ole sen mielestä ainoastaan tuo vanha kiitollisuuden velka maksettava, vaan uutta velkaa tehtävä, niin ettei siitä ikinä päästä selville. Emme luulisi herra A:n niin taipuvaiseksi byrokratian mielipiteisiin elikkä niin poikenneeksi entisyydestään, jos hän saisi kokoon jotakin lahkoa, mikä häntä muulla tavalla kannattaisi; vaan se maistuu hyvältä olla edes jonkun helmalapsena, olkoon se sitten vaikka byrokratian. Hän ei kuitenkaan ole Suomen leijonan kaltainen, joka joskus kuvataan kahdella tahi halkaistulla hännällä, jotta se saa hieputtaa toisella itään ja toisella länteen, niinkuin byrokratiakin tekee.">[
"Kun Häm. esim. sanoo tästä lahkosta: 'he tahtovat yhdellä iskulla katkaista muinaisuuden tulevaisuudesta, huomaamatta, että se kansallisuuden loimi, johon he kutovat, nain tavoin pian katkeaisi niin, ettei sen päitä kukaan parantaisi', niin tarkoittaa hän sitä väkirynnäkköä, jolla jungfennomanit vaativat pikaista vamman auttamista, vamman, joka on hiljalleen ja vähitellen tullut ja hiljalleen ja vähitellen lähteekin. Ja kun Häm. edelleen sanoo, että 'sen puolueen kammo kaikkea ruotsalaisuutta vastaan on niin suuri, ettei sen arimmat jäsenet uskalla aivastaakkaan ruotsalaisella tavalla, ja he pelkäävät tahraavansa puhtaan karvansa kaikesta, mikä ruotsalaisuuteen vähänkin vivahtaa', niin on kuvaus tosin vähän naurattava ja liian paksulta väritetty, vaan sisältää kumminkin totuutta. Nytpä on enemmistö maan sivistyneimpiä asianhaarain pakosta vielä semmoisia, jotka sekä 'aivastavat ruotsalaisella tavalla' että myöskin puhuvat ja kirjoittavat ruotsia, ja joku osa maan talonpoikaissäätyäkin on ruotsalaista. Kevyt on arvata, mikä sopu ja rakkaus kansalaisten välillä on syntyvä, kuinhan tuo 'kammo' ja siitä seuraava nurjamielisyys pääsevät oikein voimaan. — Tämmöisiä 'mielipiteitä', kuin nyt mainitut, en minä voi 'hyväksyä', Aina vuosista 1848 ja 1849 alkaen olemme monessa maassa nähneet tapahtuvan tapauksia, jotka kansallinen 'kammo' s.o. viha valtionjäsenten välillä on matkaansaattanut. Minä olen käynyt muutamissa näistä maista ja niiden asujanten sekä henkinen että taloudellinen tila, sen verran, kuin minä näitä olen nähnyt, ovat antaneet minulle syytä kiittää oman maani onnea, jossa sen kaltaiset torat ja taistelut eivät ole raivonneet kuin noissa maissa. Minä pelkään näitä toria ja olen tullut varovaiseksi." — — — "Jungfennomanien mielipiteet 'valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä' muuten eivät koske minua. Omista mielipiteistäni tämmöisissä kysymyksissä en kuitenkaan aio hra Y. K:n eteen panna mitään programmia."
Koska Ahlqvist oli ottanut minunkin kertomukseni Savonlinnan juhlasta todistukseksi siitä, että hänen juhlapuheensa oli herättänyt yleisen mieltymyksen, täytyi minun samassa U. S:n n:ossa, missä alkupuoli hänen "toisesta vastauksestaan" julaistiin, todistaa, että Y. K. oli oikeassa väitteessään, että "puheen vaikutus kuulijoihin oli varsin sekanainen". Kun juhlapuhe oli päättynyt, "kuului" tosin hurraa-huutoja, mutta ne eivät suinkaan olleet yksimielisiä. Useita oli kiitollisuuden tulva ja varsinkin "eripuraisuuden kyykäärme" loukannut ja useilta kuulin sekä kohta että jälestäpäin ankaraa moitetta. Toiselta puolen puhetta kiitettiin siitä syystä, että se oli nuhdesaarna "fennomaneille", joka osoitti, että kiittäjät olivat puheen tarkoituksesta saaneet aivan saman käsityksen kuin moittijatkin. Siinä kertomuksessa, jonka minä lehteäni varten juhlamenoista kyhäsin, en katsonut soveliaaksi ruveta arvostelemaan juhlapuhetta tai kertomaan, minkä vaikutuksen se kuulijoihin teki. Mielestäni oli tuo puhe jo kylläksi häirinnyt juhlan iloa niissä, jotka olivat toivoneet, ettei tässä kansallisjuhlassa mitään puolueriidoista kuuluisi, enkä minä tahtonut, että tämän juhlan johdosta kohta syttyisi uudet kiistat. Tästä syystä en kertomuksessani maininnut mitään juhlapuheen vaikutuksesta.
Y. K:n "loppusanat hra provessori A. Ahlqvistille" lopettivat kiistan. Ydin hra A:n nykyisessä kannassa on varovaisuus ja vanhoillisuus. Sekin mitä hän Castrénista väittää, on ainoastaan kajastusta hänen omasta itsestään, eikä vaikuta Castrénin suhteen mitään. Mutta epäselväksi sittenkin jää mitä "fennomanien" mielipiteitä hra A. ei voi hyväksyä. Tosin tämä "toinen vastaus" sisältää koko joukon vanhoja ja uusia rynnäköitä ja syytös-viittauksia; mutta ne ovat kaikki sitä laatua, jota sanotaan tuulen-pieksemiseksi. Ei ilmoiteta missä "nykyinen fennomanien kiihko ja hangoitteleminen" on ilmestynyt. Asian valaisemiseen eivät "Hämäläisenkään" neronponnistukset vaikuta mitään, sillä nekin ovat pelkkää tuulen-pieksemistä. Hra A. olisi yhtä hyvin voinut lainata jonkun niistä herjauksista "fennomaneja" vastaan, joita Dagbladin taholta on sepitetty tukuttain. Kun hän moittii "sitä väkirynnäkköä, jolla jungfennomanit vaativat pikaista vamman auttamista, sen vamman, joka on hiljalleen ja vähitellen tullut ja hiljalleen ja vähitellen lähteekin" — niin tämä tosin on valaisevaa hra A:n oman nykyisen kannan suhteen, mutta ei osoita mitään "fennomanein" kantaa. — Jos nyt lasketaan yhteen mitä hra A. lausuu itsestään ja "jungfennomaneista", niin saadaan todellakin hänen omasta kannastaan kaikki kaivattu selvitys. Me nyt tiedämme, missä hän on tavattavana — nimittäin keskellä ruotsikiihkoisten leiriä, missä sekä Hufvudstadsbladetin että Dagbladin kaikki pienet ja suuret häntä tervehtivät kaikuvilla hurraa-huudoilla. Hän oli jo näiden uusien ystäväinsä kaltainen joka liikkeessä, joka lauseessa. Samankaltainen vanhoillisuus varovaisuuden nimellä; sama kauhu liika-isänmaallisuudesta, sama "vähitellen"-saarna perustettuna ruotsinkielen nykyiseen vallitsevaan asemaan, jonka lisäkannattimeksi kelpaa "joku osa" ruotsalaista rahvasta, sama katkera viha "fennomaneja" ja "jungfennomaneja" vastaan, vihdoinkin ihan sama hurskasteleva suosion-lausumus "rehellistä ja ahkeraa työtä" kohtaan suomenkielisen kirjallisuuden alalla, ja siinä ohessa ihan sama ylhäinen ylenkatse kaikkea vastaan, jota siinä kirjallisuudessa toimitetaan (tietysti hra A:n omat teokset eroitettuina). Onko tämä pelkkää persoonallista vihoittelemista vaiko periaatteellista kantaa, sen kysymyksen jättää Y. K. mielellään sikseen, eikä huoli edes käyttää "Hämäläisen" neronleimauksia asian valaisemiseksi. Pääasia on selvä: hra A. on aikoinaan ollut ankarimpia väkirynnäkön harjoittajia, ja hän on nyt aikalailla parantunut siitä taudista ja tullut suomalaisen kansallisuuden puolesta oikein "vähän-vaativaiseksi". — Ainoat maat, missä hra A. on käynyt ja saattanut kansallisuuden kiistoja nähdä, ovat Böömi ja Unkari. Mutta palattuaan näistä maista, hän "Mehiläisessä" 1862 julkaisi kirjoituksen, jossa hän lämpimästi puolusti böömiläisten kansallisuuden harrastuksia. Koko kirjoituksessa, josta Y.K. julkaisee otteita, ei ole merkkiä hra A:n nykyisestä vanhoillisuuden, varovaisuuden ja kiitollisuuden kannasta. Käynti Unkarissa tuotti kirjoituksen "Unkarin kielen sukulaisuudesta suomen kanssa", jota sopisi sen puolesta pitää muuttuneiden mielipiteiden osoitteena, että se julaistiin ruotsiksi (Suomi 1863). Mutta itsekin hän silloin pelästyi "aivastaneensa ruotsalaisella tavalla" ja liitti kirjoitukseensa suomenkielisen anteeksi-pyynnön. Niinmuodoin ei vielä v. 1863 mitään vaikutusta noista ulkomaisista kokemuksista. Vasta v. 1865 runoelma "Valtiollista" ilmaisee muutoksen hänen mielipiteissään, ja syy on silminnähtävästi toista alkuperää kuin Unkarista ja Böömistä. — "Eripuraisuuden kyykäärmeestä" on vihdoinkin saatu oikein selvä tieto. Hra A. ei sillä ainoastaan tarkoittanut noita riitelijöitä ylioppilaskunnassa, vaan "kaikkia heidän laisiansakin", ja tahtoi siis juhlan kaunistukseksi viskata herja-sanan "fennomanien" silmiin, aivan niinkuin Y. K. arvasi kirjoituksessaan Kuukauslehdessä.
Julaistuaan Ahlqvistin "toisen vastauksen", mainitsi Uuden Suomettaren toimitus, että, koska prof. Ahlqvist nyt oli herjauksillansa suoraan kääntynyt suomalaista puoluetta vastaan, täytyi toimituksenkin lausua asiasta muutama sana, ehkä tulevassa numerossa. Mutta kun tähän numeroon jo tuli Yrjö Koskisen "loppusanat", ei toimitus enää katsonut tarpeelliseksi osoittaa kuinka heikolla perustuksella Ahlqvist liikkui. Huomautettiin vain, että hra A. yhtyy niihin parjauksiin ja syytöksiin, joita ruotsikiihkoisten leiristä niin runsain määrin viskataan fennomaneja vastaan. Hän moittii fennomanein menettelytapaa, mutta ei huomaa mitään moitittavaa siinä puolueessa, joka vastustaa suomalaisten kohtuullisimpiakin vaatimuksia. Jos fennomanien menettely hänen mielestään on huono, niin olisi sopinut odottaa, että hän olisi jollakin toisella, paremmalla tavalla koettanut suomalaisuuden harrastuksia edistää. Mutta hra A:n puolelta ei ole viime vuosina kuulunut ainoatakaan sanaa siihen suuntaan. Ja hän on vastaanottanut sitä suitsutusta, jonka suomalaisuuden vastustajat ovat hänelle sytyttäneet siitä, että hän tuon tuostakin on antanut kolahduksia fennomaneille ja muutoin suomalaisuuden asiassa ollut ääneti ja mitään vaatimatta. Näin ollen pitäisi hra A: n ymmärtää, että hänen moitesaarnansa fennomaneja vastaan eivät maksa eivätkä paina suomalaisuuden asiassa suuresti enempää kuin Dagbladin jokapäiväiset parjaukset, joiden paino ei ole suuri.
Tämän kiistan jälkeen kävi Ahlqvistin ja "jungfennomanien" väli tietysti entistään kireämmäksi. Erittäin näkyy Ahlqvistia suututtaneen Uuden Suomettaren ja minun sekaantuminen tuohon kiistaan. Jo nuorena ylioppilaana ollessani olimme tutustuneet siinä "Suomen kielen ystäväin" seurassa, josta eräässä muistelmassani olen kertonut, ja siitä asti oli hän minua hyvin suosiollisesti kohdellut. Mutta nyt tapahtui jyrkkä muutos: minä jouduin hänen vihansa erityiseksi uhriksi. Hän ei ollut minua tuntevinaan, ei koskaan tervehtinyt eikä puhutellut, menipä niinkin pitkälle ylenkatseensa osoittamisessa, että hän kerran, kun kadulla sattui tulemaan minua ja vaimoani vastaan, aivan meidän edessämme kääntyi selin meihin.
Jo vuonna 1874, jolloin Yrjö Koskinen valittiin Suomalaisen kirjallisuuden seuran esimieheksi, oli Ahlqvist la'annut käymästä tämän seuran kokouksissa, ja nyt hän niin visusti kuin mahdollista vältti kaikkia tilaisuuksia, missä olisi joutunut meikäläisten seuraan. Vasta 1880-luvun alussa alkoi leppymisen oireita Ahlqvistin puolelta näkyä. Niinpä hän muistaakseni oli saapuvilla mainitun seuran 50-vuotis-juhlassa v. 1881 ja otti osaa juhlapäivällisiinkin. Mutta selvempi muutos hänen käytöksessään "jungfennomaneja" kohtaan tapahtui vasta v. 1884, kun hän oli tullut valituksi yliopiston rehtoriksi ja konsistorin fennomanitkin olivat häntä äänestäneet. Minuakin hän taas kadulla pään nyykkäyksellä tervehti, ja Uudelle Suomettarelle hän joskus itse toi yliopiston uutisia. Täydellinen sovinto meidän kesken rakentui sitten siinä juhlassa, jonka ylioppilaskunta vietti Ahlqvistin kunniaksi, kun hän v. 1886 täytti 60 vuotta, ja johon entisetkin ylioppilaat saivat ottaa osaa. Kun minä, työstä jotenkin myöhään päästyäni, tähän juhlaan saavuin ja Ahlqvist minut huomasi, tuli hän hyvin ystävällisesti minua kättelemään ja puhuttelemaan. Mutta Savonlinnan juhlan muistoihin emme silloin emmekä vastedeskään kajonneet.
Ahlqvistin ollessa yliopiston rehtorina kerrottiin tositapahtumana seuraava juttu. Yliopiston kansliassa olivat jotkut ruvenneet keskustelemaan kansallisista kiitollisuuden veloista. Tätä keskustelua jonkun aikaa syrjästä kuunneltuaan, oli Ahlqvist tokaissut: "Ei mikään kansa mokomia velkoja tunnusta." Ja kun näiden velkain puolustaja huomautti, että Ahlqvist ennen oli ollut toista mieltä, oli hän sanonut: "Olen kyllä ollut, mutta selkääni sain ja sitä ansaitsin."