En luule erehtyväni kun todistukseksi siitä, että Loviisan veljeskunnalla oli valtiollinenkin tarkoitus, viittaan niihin sanoihin, joilla Eneas veljeskuntaan otettaville uusille jäsenille muistuttaa Trojan valloitetuista etuvarustuksista.
XVII.
ORIJÄRVEN KAIVOKSESSA.
Kesällä 1879 oleskelin muutamia viikkoja Kärkelän sulatolla Karjalohjalla, insinööri G. Bergrothin luona, joka silloin hoiti tätä sulattoa ja siihen kuuluvaa maatilaa. Kärkelässä sulatettiin Orijärven kaivoksen vaskimalmia, ja kun sieltä oli vain puolen peninkulman matka tuonne maamme merkillisimmälle kaivokselle, en voinut olla käymättä sitäkin katsomassa.
Kaivos on Orijärven perintö-ratsutilan maalla Kiskon pitäjässä. Vuoren ulkomuoto ei vedä huomiota puoleensa. Sitä tuskin sopii vuoreksi sanoakaan tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Se on jotenkin matala ja lakea kalliotöyräs eli mäki, jota kapea, vesiperäinen laakso eroittaa muista samassa ryhmässä olevista mä'istä. Rakennuksia ei siellä ollut muita kuin muutamia punasiksi maalattuja aitan tapaisia katoksia kaivoksen aukkojen päällä, jotka katokset estivät sadevettä kaivokseen pääsemästä, sekä pieni tiilistä tehty rakennus höyrykonetta varten. Hoitajan ja työväen asunnot olivat hajallaan vähän matkan päässä kaivoskalliosta.
Haudan hiljaisuus silloin kaivoksessa vallitsi. Työn keskeytyminen kesäksi lienee ollut tavallista ennenkin, sillä kaivoksen miehiä käytettiin silloin maanviljelystöihin. Mutta tavallista pitempää unta olivat Orijärven vuorenhaltijat viime aikoina saaneet rauhassa vetää.
Insinööri Bergroth, hänen veljensä Adiel ja minä astuimme alas kaivokseen. Valitsimme sen aukon, jonka tikapuut vahvimmilta näyttivät. Mutta kamalalta tuo kapuaminen minusta tuntui. Pimeä, synkkä syvyys ammotti allamme. Oli kuin hornan suuhun mentäisiin; mutta tottunut oppaamme vakuutti, ettei vaaraa ollut, ja astui edellämme, päretukku kädessä. Tikapuut olivat hyvin kapeat ja kapulat niissä tavallista tiheämmässä. Yhdet tikapuut eivät tietysti riittäneet, vaikka ne kyllä pitkiä olivat. Ne nojautuivat vuoren seinään jätettyihin kieliin eli n.s. "palleihin", joilla oudon manalaan menijän sopi levähtää ja pamppailevaa sydäntään viihdyttää, ennen kuin jatkoi kulkuansa seuraavia tikapuita myöten. Mitä syvemmälle joudutaan, sitä tyynemmäksi käy mieli. Silmä tottuu pimeyteen ja huomaa, ettei täällä niin pimeätä olekaan kuin ylhäältä katsoen näyttää. Uskaltaa jo katsella ympärilleen, ja komea näky avautuu. Mutta oppaamme astuu yhä alemmas ja pysähtyy vasta kun viidennet tikapuut ovat lopussa. Olimme nyt noin 150 jalan syvyydessä, ja syvemmälle ei silloin enää päästy, sillä kaivos, jonka syvin paikka on 305 jalkaa maanpinnasta, oli nyt puolillaan vettä ja jäätä.
Alkuaan on ollut kaksitoista eri kaivosta (Vanha, Uusi, Lindsayn, Hovioikeuden, Keskikujan, Oikokujan, Ludvikin, Läntinen, Piispan, Pohjoinen, Lustigkullan ja Eemilin), mitkä sittemmin on toisiinsa yhdistetty n.s. "kujilla", joista useat ovat niin leveät ja korkeat, että kaivokset yhdessä muodostavat avaran, kirkontapaisen holviryhmän, minkä eri osat toisistaan eroittaa vain jykevät pilarit. Tässä mahtavassa maan-alaisessa temppelissä on siten useita kupooleja, muutamien päässä aukko, mistä päivän valo himmeästi valaisee noita mustia holvia ja pilareita. Se on näky, joka ei koskaan mielestä haihdu. — Moni kuja on kapea ja matala ja niin pimeä, ettei siinä voi kulkea ilman pärevalkeata tai lamppua. Vaan se, joka kaivokseen on laskeutunut, älköön olko käymättä esim. siinä pilkkosen pimeässä sivuholvissa, jota erään siellä kauan työskennelleen miehen kunniaksi sanotaan "Holmin kujaksi" ja joka on kaikista pisin ja merkillisin. Astukoon vain hyvin varovasti ja pysyköön likellä tulisoihdun kantajaa, sillä pohja on epätasaista ja saippuan tapaisen talkkikiven kautta niin liukasta, että kulkija pian nenälleen luiskahtaa. Jos pystyssä pysyt, niin saat tuon tuostakin nähdä komeita, kimelteleviä jääpylväitä, jotka erimuotoisina holvin seinillä seisovat tai laesta pohjaan ulottuvat. Hyvin kosteata oli ilma näissä sivuholveissa; vesipisaroita ehtimiseen seinistä tippui.
Maan pinnalla oli muutamia miehiä poraustyössä, ja meidän kaivoksessa ollessamme ampuivat he porauslaukauksen. Kuului kuin kaukainen ukkosen jyrinä. Kun pieni kivi maan pinnalla olevasta aukosta heitettiin jäälle kaivoksen pohjaan pamahti se melkein kuin pyssynlaukaus ja nostatti humisevan kaiun. Omituiselta kuului myös laulu kaivoksessa. Vaikka seisoi laulajan vieressä, kuuluivat säveleet tulevan kaukaa ja eri tahoilta.
Ylöspäin nouseminen noita kapeita tikapuita myöten tuntui minusta pahemmalta kuin kulku alaspäin. Päätä pyrki huimaamaan katsellessani sitä korkeutta, mihin oli noustava. Paras oli olla katsomatta ylös- tai alaspäin, vaan tuijottaa vakavasti eteensä mustaan vuoriseinään.