Orijärven kaivos on mineraalirikkain paikka, mitä Suomessa tähän saakka tunnetaan. Paitsi vaskimalmia saadaan siitä jotenkin runsaasti sinkkikiillettä, jonka sulattamista varten 1870-luvun keskipalkoilla rakennettiin sinkkitehdas Pohjan pitäjään. Tuota sinkkikiillettä on muiden hylkykivien kanssa heitetty niihin "köiniöihin" eli läjiin, mitkä peittävät avarat alat kaivoksen ympäristössä. Monta muutakin kivilajia on tästä kaivoksesta löydetty: tinaoksiidia, rikkikiisua, lyijykiillettä, vuorikristalleja, ametistia, flusspaattia, maneittikiisua, rautaoksiidihydraattia, rautaspaattia, kalkkispaattia, mustaa rautamalmia, kondrodiittia, grammatiittia, andalusiittia, malakoliittia, steinheiliittiä, skolioliittia, lepotiittia, serpentiiniä, talkkia, katinkultaa, kloriittia, asbestia, lindsayiittia (jota ei sanota löytyneen mistään muualta koko maailmassa) y.m. Lyijykiille sisältää hopeaakin, jota koetteeksi kerran on sulatettu Kärkelän tehtaalla sitä varten rakennetussa pienessä uunissa. Mutta hopeaa saatiin niin vähän, ettei se kehoittanut sulatuksen jatkamiseen.
Malmiala on 630 jalkaa pitkä ja 140 jalkaa leveä ja käsittää siis 88,200 neliöjalkaa. Malmisuonen pääsuunta käy luoteesta kaakkoon, ja koska kolmen kilometrin päässä pääkaivoksesta samassa suunnassa olevista Iilijärven ja Paavoholman koetuskaivoksista on löydetty aivan samallaista malmia, lienee syytä otaksua, että vaskimalmin suoni on ainakin kolmen kilometrin pituinen.
Uuden Suomettaren vuosikerrassa 1879, n:oissa 92 ja 93, olen julaissut seikkaperäisen esityksen Orijärven kaivoksen historiasta ja silloisesta tilasta, joka esitys perustuu niihin vuorihallituksen kertomuksiin sekä muihin asiakirjoihin ja muistoonpanoihin, jotka Fiskarin tehtaalla olevassa arkistossa säilytetään. Tässä mainitsen vain pääkohdat siitä.
Orijärven malmisuonen löysi v. 1757 talollinen Juha Iisakinpoika [eräässä kertomuksessa sanotaan häntä Jaakonpojaksi, mutta kaikissa muissa Iisakinpojaksi], Orijärven perintöratsutilan silloinen isäntä. Koetustyöt alkoivat seuraavana keväänä, ja kaivoksen käyttämistä varten perustettiin yhtiö. Aluksi kävi poraustyö hyvin verkalleen ja vähillä voimilla. Vasta v. 1764 ruvettiin rakentamaan sulattoa Kärkelän koskelle, missä seuraavana vuonna sulatettiin raakavaskea neljättätoista kippuntaa. Samana vuonna joutui kaivos ja sulatto uusien omistajien haltuun, jotka olivat kauppaneuvokset R. Finlay ja J. Forsell sekä vuorineuvos J.J. Kijk. Kaivostyö alkoi nyt käydä entistä suuremmalla voimalla, ja vielä parempaan vauhtiin se pääsi, kun v. 1778 uusi yhtiö nuo laitokset oli ostanut. Tämä yhtiö ei niitä kuitenkaan kauan omistanut; muutaman vuoden kuluttua joutuivat ne tukkukauppias B.M. Björkmanin omiksi. V. 1780 louhittiin 2,715 kippuntaa malmia ja sulatettiin 65 kippuntaa raakavaskea, eikä enää tyydytty raakavasken valmistamiseen, joka siihen asti oli viety Tukholmaan, vaan rakennettiin puhdistus-ahjo Antskogiin Pohjan pitäjässä, mistä siellä ennen ollut rautatehdas muutettiin Fiskarille. Pari vuotta myöhemmin rakennettiin Antskogiin myös survimo ja huuhtomo, köyhemmän vaskimalmin huuhtomista varten, ja toinen puhdistus-ahjo Kärkelään. V. 1795 oli Orijärvellä kaivostyössä 64 miestä ja malmia saatiin tähän aikaan runsaasti sekä jotenkin rikasta. Kärkelän sulatto ei enää jaksanut tuota suurta malmimäärää sulattaa. Kosken tehtaalle ja Fiskarille rakennettiin uudet sulatot sekä Fiskarille puhdistusahjo ja Koskelle huuhtomo. Oli siten 4 sulu- ja 3 raakavaskiuunia sekä 3 puhdistus-ahjoa. V. 1802 oli kaivoksessa työssä 108 miestä ja työtä tehtiin päivät yöt. V. 1804 saatiin puhdasta vaskea 791 kippuntaa. Suurin oli valmistusmäärä vv. 1799-1810. Vaan sitten alkoi vaskimalmin saanti vähetä.
Kun Orijärven kaivos siihen kuuluvine laitoksineen v. 1822 joutui kolleegi-asessori, sittemmin vuorineuvos J. von Julinin omaksi, oli valmistusmäärä alennut noin 200 kippuntaan raakavaskea. Mutta tämän toimeliaan ja nerokkaan miehen käsissä kääntyivät asiat taas paremmalle tolalle. Vuoteen 1843 asti nousi valmistusmäärä useimpina vuosina 300 ja 400 kippunnan vaiheille, mutta siitä alkaen aleni se taas alenemistaan. J. von Julinin kuoltua v. 1853, hallittiin omaisuutta perillisten puolesta yhteisesti vuoteen 1866 asti, jolloin vainajan vanhin poika, E.L. von Julin, sai osakseen Orijärven kaivoksen sekä Fiskarin, Kärkelän ja Antskogin tehtaat. V. 1858 supistui malmin saanti 2,000 kippuntaan, kaivokseen tulvanneen veden tähden. Kun v. 1865 oli rakennettu uusi pumppulaitos, saatiin taas 11,000 kippuntaa. Mutta tämä malmi oli enimmiten huononpuolista ja ulkomailla, varsinkin Venäjällä, löydetyt rikkaat vaskimalmit alensivat vasken hinnan maailman markkinoilla niin, ettei kaivostyö Orijärvellä enää suuremmassa määrässä kannattanut. V. 1870 lakkautettiin työt toistaiseksi tykkönään, mutta alkoivat jälleen 1872, vaikka vähillä voimilla, ja tätä hiljaista elämää siellä sitten kesti 1880-luvun alkuun asti, jolloin kaivoksen sekä kaikki muut Fiskarin tehtaan yhteydessä olevat laitokset ja laajat maa-alueet otti haltuunsa eräs yhtiö, jonka aikana Orijärven vaskimalmeihin ei liene koskettukaan.
Nyt on uusi aika Orijärven kaivokselle koittanut. Viime vuonna osti "Suomalais-amerikkalainen kaivantoyhtiö" kaikki Fiskarin alueella olevat malmisuonet, paitsi ehkä löytyvät rautamalmisuonet, jotka Fiskarin osakeyhtiö itselleen pidätti. Suuremmoisiin toimiin on ryhdytty kaivoksen käyttämistä varten uusimmilla apuneuvoilla. Alaa onkin vielä runsaasti tutkimatta, louhimatta ja luultavaa on, että uusia läpiä ja kujia puhkaisemalla taas päästään rikkaamman vaskisuonen jäljille. Rahoja vain runsaasti tarvitaan, mutta niitä ei tuolta uudelta yhtiöltä puuttune. Kallisarvoinen omaisuus on Orijärven kaivos kaikessa tapauksessa niiden sinkkimalmien kautta, joita, kuten jo mainitsin, suunnaton joukko on valmiiksi louhittuna vanhoissa köyniöissä ja joiden arvo on laskettu 2 miljoonaksi markaksi. Ja lisää tätä malmia kaivoksesta vielä viljalti saadaan.
XVIII.
PAINO-OLOT 1870-LUVULLA.
Kun Suomi Ruotsista eroitettiin, oli Ruotsin valtakunnassa hallitsijalla yksinään oikeus järjestää painoasiat, ja voimassa oli jotenkin ankara sensuuri-asetus. Suomessa annettiin sittemmin v. 1829 erityinen, tietysti vieläkin ankarampi sensuuriasetus, joka pysyi voimassa neljättäkymmentä vuotta, tuon tuostakin paikattuna, lisäyksillä ja muutoksilla varustettuna. Mimmoisia paino-olot meillä viime vuosisadan alkupuolella ja keskivaiheilla olivat, siitä antaa J.W. Snellmanin elämäkerta selvän kuvauksen. Sanomalehdet ja aikakauskirjat olivat tykkänään sensorein mielivallan käsissä, ja kirjateoksiin katsoen käytettiin niin täydellistä ennakko-sensuuria, että käsikirjoitukset olivat annettavat "sensuuri-komitean" tarkastettaviksi, joka niitä mielin määrin karsi ja muutti. Muistutettakoon myöskin 1850 vuoden kiellosta, jonka tarkoituksena oli alkavan suomenkielisen kirjallisuuden tukehduttaminen, sekä siitä merkillisestä seikasta, että suomenkielisten painotuotteiden julkaiseminen vasta v. 1860 nimenomaan asetettiin "niiden yleisten asetusten alaiseksi, jotka Suomessa ovat sensuurin suhteen seurattavina".
Nämä olot, jotka ehkäisivät kirjallisen toiminnan ja varsinkin aikakautisen kirjallisuuden edistystä, sekä synnyttivät arveluttavaa epäluuloa vallanpitäjiä kohtaan, joiden toimia ei saatu julkisesti tarkastaa, kävivät sitä raskaammiksi mitä enemmän kansamme heräsi yleisiä asioita harrastamaan, yhteiskunnallisia epäkohtia tuntemaan ja näiden poistamista vaatimaan. Kansamme henkiset voimat pyrkivät vapaampaan toimintaan; edistyksen into oli syttynyt ja pyrki vaikuttamaan. Mitä enemmän yhteiskunta sivistyy ja mitä korkeammalle kannalle se kohoo, sitä tarpeellisemmaksi ja tärkeämmäksi käy julkinen ajatusten vaihto ja sitä laajemmaksi se ala, millä tämä keskustelu liikkuu.