Vuonna 1862 jätti suuri joukko kansalaisia hallitsijalle anomuksen lainalaisen painovapauden säätämisestä, ja kun Suomen valtiosäädyt seuraavana vuonna pääsivät kokoontumaan, annettiinkin valtiopäiville arm. esitys asetukseksi painovapaudesta ja sen käyttämisen ehdoista. Tämä toimenpide oli saman suunnan ja hengen ilmauksia, joka perustuslaillisen hallitusmuotommekin oli jälleen henkiin herättänyt. Huomioon ottaen eräät valtiosäätyjen ehdottamat muutokset, vahvisti hallitsija sen asetuksen, joka annettiin heinäkuun 18 p. 1865 ja jonka oli pysyminen voimassa tulevien valtiopäivien loppuun asti, pidättäen itselleen vallan, jos asianhaarat sitä vaativat, sanotun ajan kuluttua jälleen käyttää oikeuttansa yksinään päättää painoasiain järjestämisestä. Tämä Suomen ensimäinen painovapaus-asetus, joka oli voimassa vain puolitoista vuotta eli toukokuun 31 päivään asti 1867, oli sen painoasiain järjestelmän mukainen, jota silloin noudatettiin Ruotsissa sekä useissa muissa Europan valtioissa ja joka oli luonnollinen aste ennakkosensuurin ja täydellisen painovapauden välillä, mikä sittemmin on päässyt voimaan useimpien maitten lainsäädännössä.
Kun säädyt 1867 vuoden valtiopäivillä eivät hyväksyneet silloin esitettyä uutta ehdotusta asetukseksi painovapaudesta, annettiin toukokuun 31 p. samana vuonna taas hallinnollinen asetus painoasioista, joka teki painotuotteiden ulosantamisen riippuvaksi painoylihallituksen ja sen asiamiesten hyväksymisestä. Painotuote ei saanut ilmestyä ennen kuin asiamies tai painoylihallitus oli siihen luvan antanut. Jos aikakautisen painotuotteen ulosantaja tuon hallituksen mielestä väärinkäytti oikeuttansa, oli sillä valta antaa hänelle varoitus ja, jos hän toistetusta varoituksesta ei ottanut "ojentuakseen", ilman laillista tuomiota julistaa ulosanto-oikeus menetetyksi.
Sensuuri-järjestelmä, sisältäköön siihen perustuva asetus mitä säädöksiä hyvänsä, ei estä mielivallan käyttämistä niiden viranomaisten puolelta, joille julkisen sanan valvonta on uskottu tai jotka saattavat tämän valvonnan laatuun vaikuttaa. Asetuksen epämääräisiä säädöksiä tulkitaan ja noudatetaan sen mielipiteiden suunnan mukaan, mikä kulloinkin ylä-ilmoissa vallitsee, ja käytetään etupäässä virkavallan suojelemiseksi sille vastenmielisiä virtauksia ja pyrintöjä vastaan. Sensuurin ohjaamat paino-olot vaihtelevat kuin säät luonnossa. Väliin ovat ne helpompia; mutta yht’äkkiä tapahtuu muutos, odottamatta ja aavistamatta, ja mielivallan paino käy taas sietämättömäksi, tukehduttavaksi. Jos viranomaiset katsovat jonkun asian sellaiseksi, että sen julkinen käsitteleminen saattaa häiritä kansan levollista unta, silloin kielletään sanomalehtiä siitä kirjoittamasta. Viralliset lehdet selittävät, miten asia on käsitettävä, ja siihen saa yleisö tyytyä.
Sellainen kova aika oli Suomen sanomalehdillä myöskin 1870-luvun alkupuolella, valtioneuvos A.E. Arppen ollessa painohallituksen puheenjohtajana. Toimittajain tila oli hyvin tukala. Heidän täytyi tarkoin punnita jok'ainoata sanaa, ennenkuin uskalsivat sen lehtiinsä painattaa. Yksi ainoa "sopimaton" sana tai lause sai aikaan sen, että lehti pidätettiin ja painohallituksen määräyksestä otettiin takavarikkoon, jolloin tilaajat saivat lehtensä ehkä vasta seuraavana päivänä. Ja silloin elettiin kuitenkin kansaamme kohtaan suosiollisen Aleksanteri II:sen valtikan suojassa, jolloin eivät mitkään vieraat voimat päässeet Suomen asioihin sekaantumaan. Julkisen sanan kiristäminen oli silloin yksinomaisesti kotimaisten vallanpitäjien tointa, jotka eivät sallineet, että heidän toimintaansa julkisesti arvosteltiin. Erittäin oli Uusi Suometar kovassa kurissa pidettävä, se kun muka niin turmiollisella tavalla pyrki ajamaan suomalaisuuden asiaa ja oli "rumatapainen veitikka" (en veitikka med fula seder), kuten ruotsinkielisessä virallisessa lehdessä kerran sanottiin kirjoituksessa, jonka alla muistaakseni oli valtioneuvos Arppen nimi.
Kuinka erinomaista virkaintoa painohallitus asiamiehineen osoitti 1870-luvun lähestyessä ja alkaessa, todistaa se, että kahden viikon kuluessa, joulukuun 27 päivästä 1869 lukien, yksistään Helsingissä ilmestyvistä lehdistä seitsemän otettiin takavarikkoon, Kirjallinen Kuukauslehti kaksi kertaa, Hels. Dagblad niinikään kaksi kertaa, Hufvudstadsbladet kerran ja Uusi Suometar 2 kertaa.
Seuraavan helmikuun 19 p:nä julkaisi "Åbo Underrättelser" Turun raastuvan-oikeuden luvalla alkupuolen tämän oikeuden pöytäkirjoista painojutussa, jonka kaupunginviskaali Achrén viran puolesta oli nostanut sanotun lehden toimittajaa K.E. Edelsköldiä vastaan muutamien siinä olleiden painoasiamiehen virkaa halventavina pidettyjen lauseiden johdosta. Painoasiamiehen hyväksymänä oli lehti tilaajille jaettu; mutta kolmen päivän kuluttua otettiin painohallituksen sähkösanomalla antamasta käskystä takavarikkoon ne kappaleet tuota numeroa, jotka kirjapainosta ja postikonttorista vielä löydettiin. Ja seuraavan numeron, joka sisälsi jatkoa näihin pöytäkirjoihin, esti painoasiamies ilmestymästä, ennen kuin tämä jatko oli siitä poistettu.
Sillä välin oli se Å. U:n numero, jossa oli alkupuoli pöytäkirjoista, saapunut Helsinkiin. Hels. Dagblad otti sen tietysti palstoihinsa, mutta otettiin takavarikkoon. U. Suomettarella oli parempi onni. Siihen suomennettiin kaksi otetta noista pöytäkirjoista, ja asiamies, maisteri C.R. Lindeqvist, päästi numeron eheänä ilmestymään, koska painoasetuksen 12 §:n 8 kohdan mukaan oli lupa jäljentää muissa lehdissä olleita kirjoituksia. Vaan toista mieltä oli painohallitus. Se määräsi samaisen numeron takavarikkoon otettavaksi ja revitti postihallituksen sanomalehtitoimistossa auki e kääreet, joihin lehti oli pantu maaseuduille lähetettäväksi. [Siihen aikaan tapahtui Helsingin sanomalehtien lähetyn maaseuduille mainitun toimiston kautta.] Mutta tilaajat Helsingissä olivat jo ehtineet saada lehtensä, ja kirjapainosta sai kaupunginpalvelija vain noin 20 kappaletta. Maisteri Lindeqvist eroitettiin painoasiamiehen toimesta.
Siitä toimenpiteestä, johon U. Suometar ryhtyi painohallituksen laittoman menettelyn johdosta, ja sen seurauksista kerron tuonnempana.
Ruotsalaisessa virallisessa lehdessä koetti valtioneuvos Arppe puolustaa painohallituksen menettelyä, vaatien painohallitukselle ja sen asiamiehille oikeutta tutkia oikeuston päätöstä, joka koskee pöytäkirjani julkaisemista. Hufvudstadsbladetin vastaus hänen kirjoitukseensa otettiin takavarikkoon. Maaseutukaupungeistakin kuului haikeita valituksia painoasiamiesten yltyvästä mielivallasta. Niinpä oli asiamies "Borgå-Bladetista" pyyhkäissyt erään otteen "Sanningsvittnet" nimisestä hengellisestä lehdestä. Jyväskylässä ilmestyvässä "Kansan Lehdessä" maaliskuun 5 p:ltä kirjoitettiin: "Painoasiain virkamiehistö on näinä aikoina ollut ja on hätäisessä pyyhkimisen touhussa. Näyttää kuin olisi se heillä joku tarttuvainen tauti. Nyt se tauti jo on levinnyt tännekin K. Lehden punnitsijaan. Mitäs kun hänkin — muuten kunnon mies — pyyhkäsi tänään hyvin viattoman kirjelmän lehdestämme."
Tämä kiristävä mielivalta alkoi jo yleisöäkin tuskastuttaa. Maaliskuun 12 p:nä kokoontui Helsingin seurahuoneen isoon saliin noin 300 henkeä neuvottelemaan siitä, mihinkä toimiin voitaisiin käydä helpotuksen aikaansaamiseksi tukalissa paino-oloissa. Yksimielisesti päätettiin senaatin kautta lähettää hallitsijalle alamainen anomus, pyytäen "että Hänen Majesteettinsa armossa ryhtyisi semmoisiin toimiin, jotka Hänen Majesteettinsa armollisimmasti katsoo lähinnä sopiviksi aikaansaattamaan paino-olojen muutosta maassamme", joka anomus sitten 589 kansalaisen allekirjoittamana jätettiin senaattiin saman kuun 31 päivänä.