Valtiopäivillä 1872 anoivat säädyt, että hänen Majesteettinsa silloin koossa olevalle säätykokoukselle esityttäisi ehdotuksen painovapauslaiksi, joka ehdotus voisi olla pääasiallisesti yhtäpitävä v. 1865 annetun, painovapautta ja sen käyttämisen ehtoja koskevan asetuksen kanssa. Jo valtiopäivien kestäessä tuli vastaus tähän anomukseen maaliskuun 27 p:nä annetun arm. käskykirjeen kautta, joka oli kerrassaan masentava. Siinä sanotaan, että, koska painotoimen järjestäminen Suomessa, perussäännön mukaan, on yksinomaan hallitsijan vallassa ja Hänen Majesteettinsa ei aio luopua mistään niistä oikeuksista, jotka perussääntö hänelle antaa, eikä näe syytä olevan Suomessa nyt voimassa olevan painoasetuksen muuttamiseen, Hänen Majesteettinsa ei ole tahtonut valtiosäätyjen anomukseen antaa armollista suostumustaan. Samalla muistutetaan, että, vaikka Keis. Majesteetti on katsonut saattavansa vakaannuttaa säätyjen valtiollisen toiminnan suostumalla aikakausittain palautuviin kokouksiin ja myöntämällä heille anomus-oikeuden, tämä uusi todistus hänen armollisesta luottamuksestaan ei mitenkään muuta hänellä yksinään olevaa oikeutta tehdä alkuesityksiä perustuslakia koskevissa asioissa, niinkuin valtiopäiväjärjestyskin säätää, jonka tähden sellaisen kysymyksen nostamisen aika ja tapa ovat yksinomaisesti hänen armollisesta päätöksestään riippuvia.
Siten oli toivo lainalaisen sananvapauden tai ainakin helpompien paino-olojen aikaansaamisesta pitkäksi aikaa rauennut. Uusi anomus arm. esityksestä painovapauslaista tehtiin vasta 1882 vuoden valtiopäivillä.
Käyn nyt useammilla U. Suomettaren vuosikerroista otetuilla esimerkeillä osoittamaan, mitenkä sensuuria 1870-luvulla käytettiin. Valitettavasti ovat useimmat sensuuri-kappaleet hukkaan joutuneet, jotenka useimmiten en voi esiintuoda niitä kirjoituksia, erityisiä lauseita tai sanoja, mitkä painoviranomaiset kulloinkin "sopimattomiksi" katsoivat. Mutta noita kappaleita on kuitenkin siksi paljon säilynyt, että ne riittävät todistamaan, kuinka useimmiten vähäpätöisistä ja mielivaltaisista syistä julkista sanaa ahdistettiin, sanomalehtien toimittajia alituisessa kiirastulessa pidettiin sekä niiden kannattajille turhia kustannuksia ja vahinkoa tuotettiin.
* * * * *
Kun minä kesäkuun alussa 1870 Uuden Suomettaren toimittajaksi tulin, kesti maamme paino-oloissa vielä sitä lyhyttä helpotuksen aikaa, josta viime kirjoituksessani mainitsin. Niinpä jouduin ensi kerran tekemisiin painoylihallituksen kanssa vasta elokuun 18 p, kun asiamies pidätti lehden ja ylihallitus määräsi sen takavarikkoon otettavaksi siitä joutavasta syystä, että sanottiin viranomaisten pelkäävän tangon päässä liehuvaa riepua, koska olivat kieltäneet Helsingin vapaaehtoista palokuntaa vuosijuhlassa käyttämästä äsken lahjaksi saatua lippua.
Vaikk'ei se koskenut U. Suometarta, mainittakoon huvittavana painoesteen syynä se, että Hufvudstadsbladetin numero marraskuun 1 p:ltä otettiin takavarikkoon sen tähden, että siinä laskettiin "sopimatonta" pilaa eräästä Hels. Dagbladin kronikoitsijan "Nissen" kirjoituksesta.
Uuden Suomettaren numero marraskuun 28 p:ltä ilmestyi vasta seuraavana päivänä, ja siinä ilmoittaa toimitus:
"Painoylihallitus on ottanut takavarikkoon ensimäisen painoksen eilistä numeroa syistä, joita emme saa mainita. — Ylihallitus kokoontui vasta illalla, jonka tähden emme voineet toista painosta painattaa ennen kuin tänä aamuna. Mutta ei painoasiamies hyväksynyt sitä eikä kolmattakaan painosta. Tämä on siis neljäs painos."
Sensuuri-kappaleet ovat kadonneet, jotenka en osaa sanoa, mitkä nuo salaperäiset syyt olivat. Pääkirjoituksena on kertomus ylioppilastalon vihkijäisistä, joka kertomus tuskin saattoi sisältää mitään vaarallista. Kun ei sallittu missään muodossa ilmoittaa, mitä poistettavaksi määrätty kirjoitus tai uutinen koski, on hyvin luultava, että se oli vieläkin viattomampaa laatua, kuin tuo uutinen vapaaehtoisen palokunnan lipusta.
Alkoi sitten ankara sensuuri-vuosi 1871.