V. 1873 ei tapahtunut mitään muutosta U. Suomettaren ko'ossa, eikä ilmestymistavassa, mutta kyllä toimituksessa. Castrénin poistuttua ei toista vakinaista toimittajaa hänen sijaansa kohta hankittu. Tilausilmoituksen alla oli tosin minun nimeni rinnalla nimi Jaakko Forsman, ja hän kyllä nyt, niinkuin ennenkin ja elämänsä loppuun asti, oli lehden varmin tuki ja turva antamillaan kirjoituksilla ja neuvoilla, mutta säännölliseen, jokapäiväiseen toimitustyöhön ei hän koskaan ottanut osaa. Siihen ei hänellä ollut aikaa eikä halua. Väliaikaisena apulaisenani oli muistaakseni ainakin jonkun aikaa nuori ylioppilas Tyko Hagman. Toimitusvoimain heikontumisesta kärsi etupäässä ulkomaan osasto. Mutta pääkirjoituksissa ei mitään väsähtymistä ollut huomattavissa, sillä niissä antoivat alttiisti apuansa lehden palkattomat avustajat. Maaseutukirjeitten tulva oli vielä suurempi kuin ennen, osoittaen että lehdellä oli eri paikkakunnissa paljon hyviä ystäviä, jotka tahtoivat sen menestystä edistää.
Maaliskuun 2 p:nä oli edellisenä vuonna perustetun suomalaisen teatterin ensimäinen näytäntö Helsingissä, ja näytäntöjä annettiin täällä sitten kaksi kertaa viikossa maalis- ja huhtikuun kuluessa sekä syyskuun alusta lokakuun keskivaiheille asti. Mainitsen sen tässä sen tähden, että nämä näytännöt antoivat minulle lisätyötä, minun kun myöskin täytyi olla teatteri-arvostelijana, johon toimeen tietysti olin aivan tottumaton. Muutoin suomalainen teatteri silloin ja vast'edeskin muodostui tämän kaupungin suomalaisen yleisön valiojoukon säännölliseksi yhtymäpaikaksi. Siellä tapasin tavallisesti useimmat U. Suomettaren avustajat, jotenka näytäntöjen väliaikoina voitiin neuvotella lehtemmekin asioista.
Helsingin kirjeitten luvun vähennystä osaksi korvasivat ne "Puustakatsojan" kirjeet, jotka kirjallistakin toimintaa harjoittava poliisikomisarius D. Airaksinen sujuvalla kynällä joskus piirsi "neiti Suomettarelle", käsitellen päivän tapahtumia. Novelli-osastossa oli tänäkin vuonna alkuperäinen tuote, Theodolinda Hahnssonin "Vanhan tädin kertomus". Mutta suurimman osan tätä osastoa täyttivät N. Hauvosen suomentamat, Z. Topeliuksen "Välskärin juttuihin" kuuluvat kertomukset "Siniset", "Pakolainen" ja "Erään nimen varjo".
Vasta syyskuun alussa sain taas vakinaisen apulaisen. Yrjö Koskisen ehdotuksesta otettiin siihen toimeen maisteri Konrad Fredrik Stenbäck (Kivekäs), joka sittemmin ollessaan 28 vuotta "Kaiun" toimittajana, niin pontevasti ajoi suomalaisuuden asiaa pohjan perillä.
Tämä sama Stenbäck oli oman kertomansa mukaan vielä muutamia kuukausia ennen kuin hän U. Suomettaren toimittajaksi rupesi ollut "suomikiihkoisuuden uskoon heräämätön pakana" ja kuulunut pohjalaisen osakunnan ruotsinmieliseen vähemmistöön, vaikka osakunnan inspehtorina oli Yrjö Koskinen ja kuraattorina Viktor Calamnius. Mutta edellinen näistä sai hänet lopulta kuitenkin kääntymään oikealle tielle, ei persoonallisen vaikutuksen kautta, vaan äsken ilmestyneen Suomen historian oppikirjansa voimalla, joka nuoreen Stenbäckiin, niinkuin moneen muuhunkin nuorukaiseen, istutti lujan luottamuksen kansamme tulevaisuuteen ja sen kykyyn luoda itselleen omaperäinen kulttuuri. Ja siitä hetkestä asti hänessä paloi tuo "luopioissa" tavallinen into saada töin ja toimin osoittaa entinen kantansa vääräksi.
Työnjako tuli nyt olemaan sama kuin Castrénin aikana. Stenbäckin osaksi joutui ulkomaan osasto, "kaikenlaiset" tuossa laajemmassa merkityksessä sekä nuo kiusalliset "lailliset ja viralliset ilmoitukset". Väliin pääsivät hänen tekemänsä laajemmat selostukset tärkeimmistä valtiollisista tapahtumista pääkirjoituksen kunniasijalle, taitavasti kirjoitettuja kun olivat. Oikoluku oli meillä yhteisenä huolena.
Nyt äskettäin pyydettyäni Kivekästä virkistämään minun muistoani panemalla paperille mitä hän muistaa yhteistyöstämme, on hän ystävällisessä vastauskirjeessään myös kertonut muutamia yksityistapauksia. Olin kehoittanut häntä joskus kirjoittamaan kotimaisiakin asioita koskevia pääkirjoituksia ja kerran aineeksi ehdottanut epäkohdat kyytilaitoksessamme, kun arvelin hänen, maalaisoloihin perehtyneenä miehenä, niistä jotain tietävän. Pahasti oli hän hämmästynyt. Mitäpä hän, Kantin filosofiaa ja Vischerin estetiikkaa lukenut, parnasson kukkuloilla vaeltanut maisterismies mitään tietäisi alhaisessa jokapäiväisyyden laaksossa sijaitsevista kestikievareista kyytihevosineen, vaikka olikin niitä hyväkseen käyttänyt matkoillaan kotinsa ja koulukaupungin välillä. "Veikkonen, en osaa niistä kirjoittaa sanaakaan." Ja muutamaan muuhun samanlaiseen ehdotukseen oli hänen täytynyt antaa sama kalpea vastaus. — Hänen tehtyään erään erehdyksen ja koetettuaan puolustautua tietämättömyydellään, olin hänelle lausunut: "Veikkonen, kaikkea ei voi tietää, mutta aina tulee tietää, ettei tiedä ja mistä milloinkin oikeat tiedot ovat saatavissa." Ja se oli, sanotaan kirjeessä, "kultainen sana, jyvä, joka jäi itämään".
Kun ei varsinaista toimistoa ollut, vaan kumpikin toimittaja suoritti työnsä omassa asunnossaan, emme joka päivä tavanneetkaan toisiamme. Mutta hyvin sentään sujui yhteistyö ja keskenämme vallitsi hyvä sopu. Nimellinen toimisto siirtyi kesäkuun 1 p:nä 1875 Annankadun taloon n:o 12, missä työhuoneeni oli siksi iso, että se voitiin verholaipiolla jakaa kahteen osaan, joista ulkopuolinen teki toimiston virkaa.
Yrjö Koskisen ja Jaakko Forsmanin rinnalla oli tähän aikaan, ja siksi kun hän senaattoriksi tuli, ahkerana avustajana pääkirjoitusten osastossa tohtori Ignatius, joka mieluimmin liikkui tilaston alalla, mutta usein myöskin avusti Hels. Dagbladin ja muiden ruotsinmielisten lehtien lakkaamattomain hyökkäysten vastustamisessa. Yrjö Koskisen kirjoitukset vv. 1874-75 koskivat useimmiten raha-asioita, viinaveroa, lahjoitusmaalainaa, uutta rautatielainaa, Suomen pankkia ja rahalaitosta y.m. Jaakko Forsmanin huomattavimmista kirjoituksista näinä aikoina mainittakoon hänen seikkaperäinen ehdotuksensa kihlakunnan-oikeuksien uudestajärjestämiseksi ja perusteellinen arvostelunsa hallituksen asettaman komitean samaa uudistusta tarkoittavasta ehdotuksesta, sekä kirjoitussarjat kihlakunnanoikeuksien suomalaisista pöytäkirjoista ja kyytivelvollisuudesta.
Edellisessä äsken mainituista vuosikerroista on Agathon Meurmanin ensimäinen U. Suometarta varten tehty kirjoitus. Sen otsakkeena on "Erään ikävän tapauksen johdosta", ja sen on aiheuttanut Oulun alkeisopiston muuttaminen ruotsinkieliseksi, ja ne kurjat keinot, joilla tämä muutos aikaan saatiin. Kirjoitus on pitkä, kolmen numeron läpi kulkeva. Siinä luodaan ensinnä yleinen katsaus siihen, miten muissa maissa aineellisia, valtiollisia ja yhteiskunnallisia uudistuksia ajetaan. Siirtyen sitten oman maamme oloihin, huomauttaa tekijä, että yhteiskunnallinen uudistustyö meillä uhkaa tuottaa arvaamattomia vaaroja. Se saattaa intohimot kiihtymään siihen määrään, että oikeutta ja kohtuutta loukataan sekä isänmaan yhteistäkin etua ollaan unohtamaisillaan. Mitä ikinä suomalaisuus lieneekin saanut aikaan, ei se vielä ole yleisessä mielipiteessä saavuttanut tarpeellista sijaa. Kun kerran yleinen mielipide on tarpeeksi varttunut, haihtuvat vastukset kuin sumut ilmassa. Vähemmistö ei voi koskaan pitkiä aikoja hallita enemmistöä, jollei tämä enemmistö ole kelvoton ja kykenemätön. Vaaditaan suomalaisuuden ystäviltä hartaampaa työtä, suurempaa uhrautumista, palavampaa isänmaan-rakkautta, ja silloin ei ole epäilemistä, että tulevaisuus ja voitto ovat heidän, sitä pikemmin mitä hurjempiin keinoihin heidän vastustajansa ryhtyvät.