XX.
TEATTERI-MUISTOJA.
Teatteriin tutustuin jo 8-vuotiaana. Viipurissa näytteli silloin Edv. Stjernströmin ruotsalainen teatteriseura, jota pidettiin hyvin etevänä. Vanhempani olivat koko näytäntökaudeksi, mikä lienee kestänyt pari kuukautta, tilanneet yhden sivuasioista eli "häränsilmistä" (oxöga), ja minäkin usein sinne pääsin. Joko olivat tämän aition kaiteet tavallista korkeammat taikka olin minä ikääni nähden tavallista matalampi, sillä minua varten hankittiin aitioon palli, jotta sillä seisoen paremmin näkisin mitä näyttämöllä tapahtui. Esitetyistä näytelmistä muistan vain kaksi: "Kuolema kummina" (Döden fadder) ja "Kyyryselkäinen" (Den puckelryggige). Edellinen painui lapsenmieleeni kammoksuttavien kohtaustensa kautta, jälkimäinen arvattavasti siitä syystä, että se minua järkevämpien katselijain mielestä oli niin ala-arvoinen, että he vihellyksillä keskeyttivät sen esittämisen.
11-vuotiaana itse esiinnyin näyttelijänä, en kuitenkaan julkisesti teatterissa, vaan koulutoverini Benjamin Alfthanin kodissa. Esitettiin August Blanchen "Löytölapsi" (Hittebarnet) niminen näytelmä, joka kyllä on huvittava, mutta lasten esitettäväksi hyvinkin sopimaton tekele. Olin naisena, vanhan pojan emännöitsijänä, ja tehtäväni suoritin kaiketi yhtä hyvin kuin muutkin saman-ikäiset näyttelijät. Yleisönä oli Alfthanin lukuisa perhekunta ja jotkut kutsuvieraat, joka yleisö tietysti makeasti nauroi kömpelöille yrittelijöille ja vilkkailla kätten taputuksilla meitä vaivannäöstämme palkitsi.
Jotenkin samaan aikaan tai ehkä vähän myöhemmin uskottiin minulle tärkeä tehtävä eräässä aika-ihmisten seuranäytännössä lehtori K.G. Ahrenbergin luona. Sain nimittäin toimekseni esiripun nostamisen ja laskemisen erään toverin avulla.
Keväällä 1859 näytteli Viipurissa jonkun aikaa O. Anderssonin ruotsalainen teatteriseura, minkä paras vetovoima naispuolella oli neiti Hedvig Forssman, hän, joka sittemmin rouva Raana ja rouva Winterhjelminä saavutti niin kunniakkaan sijan suomalaisen teatterin historiassa. Hän oli silloin vielä hyvin nuori, vasta 20-vuotias, mutta taiteessaan jo pitkälle kehittynyt. Ja viehättävä hän oli: ilmehikkäät, älykkäät kasvot, sointuva ääni, solakka, notkea vartalo, sulavat liikkeet. Kummako siis, että hän Wiipurin yleisöä hurmasi ja koulupoikia erittäin. Innokkaimpien ihailijain joukkoon kuuluin minä. Hän asui samassa täyshoitolassa kuin muuan koulutoverini, jotenka joskus sain hänet vilahdukselta nähdä teatterin ulkopuolellakin. Eräänä päivänä kysyi minulta tuo toverini, lainaisinko pukuni neiti Forssmanille, jonka oli esiintyminen poikana "Pariisin veitikassa". Ilosta paisui sydämeni: saisin nähdä neiti Forssmanin omissa vaatteissani! Pian oli puku näyttelijättären hallussa, ja parin päivän kuluttua sanottu näytelmä esitettiin. Mutta — oi kova kohtalo! — sitä ennen olin minä ehtinyt hankkia itselleni pahan yskän, joka minut pakoitti viikon päivät pysymään kamariherrana, eikä "Pariisin veitikkaa" sittemmin enää esitettykään. Vaan kalliina muistona säilytin tuota pukua vielä senkin jälkeen, kun se ei enää käytettäväksi kelvannut.
1860-luvun alussa — muistaakseni keväällä 1861 — annettiin Wiipurin teatterissa muutamia seuranäytäntöjä, joissa esitettiin Ahlqvistin mukailema "Riita-asia" ja laulunäytelmä "En söndag på Amager". Päähenkilönä molemmissa näytteli maisteri (sittemmin senaattori) S. W. Hougberg, joka myös oli koko homman alkuunpanija ja johtaja ja jolla oli harvinaiset näyttelijälahjat, mitkä hän paraiten osotti esiintyessään seuraavana vuonna Helsingin teatterissa Shylockina Shakespearen "Venetsian kauppiaassa". Ensinmainitun näytelmän esittämisessä olin minäkin osallisena, mutta näkymättömänä, — kuiskaajana nimittäin, joka sekin on hyvin tarpeellinen ja tärkeä virka teatterissa. Harjoituksissa minua pahanpäiväisesti sätittiin ja morkattiin, kun en osannut auttaa näyttelijöitä juuri silloin kun muisti alkoi pettää. Mutta näytännöissä suoritin sitten tehtäväni moitteettomasti.
Ylioppilaana ollessani kävin jotenkin ahkerasti ruotsalaisessa teatterissa, jonka etevin naisnäyttelijä vuodesta 1864 alkaen oli koulupoikana ihailemani Hedvig Forssman-Raa, joka nyt oli täysarvoiseksi taiteilijaksi kehittynyt.
Teatteri-muistojeni sarjaan kuuluu tavallaan myöskin n.s. "uuden teatteritalon" palo yöllä toukokuun 8 päivää vastaan 1863. Asuin silloin Korkeavuorenkadun varrella aivan vastapäätä palotornia, enkä vielä ollut pannut maata kun palomerkit annettiin. Riensin ulos ja olin ensimäisiä, jotka teatterin edustalle saapuivat. Ihmetellä täytyi, ettei tulen valloillaan olemista oltu aikaisemmin huomattu. Nyt oli teatterin sisusta jo yhtenä tulimerenä, jonka sammuttamista ei ollut ajatteleminenkaan. Vain ravintolan puolelle ei tuli vielä ollut ehtinyt tunkeutua, ja erottajan puolella olevista varastohuoneista saatiin myös osa kalustoa pelastetuksi. Palokunnan oli rajoittaminen työnsä läheisten talojen suojelemiseen. Jotenkin huonossa kunnossa olikin vielä siihen aikaan pääkaupunkimme palosammutuslaitos.
Suomalaisen seuran sihteerinä ja taloudenhoitajana ollessani oli tämän seuran draamallisen osaston toiminta kokonaan minun toimialani ulkopuolella. Sitä hoiti erityinen toimikunta, jonka kaksoissieluna olivat Kaarlo ja Emelie Bergbom. Minä vain nautin niitä hedelmiä, jotka tuo osasto innokkaalla työllään kypsytti, ollen saapuvilla jok'ainoassa näytännössä, ellei voittamattomia esteitä esiintynyt.