Suomalaisen seuran draamallisesta osastosta syntyi suomalainen teatteri, ja sen perustajain joukossa olin tietysti minäkin. Rohkeita oltiin. Selväähän oli, ettei tuo yritys ainakaan ensi aikoina tulisi kannattamaan, omin voimin pystyssä pysymään, vaan vaatisi runsaita apuvaroja verrattain harvalukuisten kansalaisten kukkaroista. Ja samaan aikaan kysyivät samoista kukkaroista kannatusta yksityiset suomalaiset oppikoulut ja suomalaisuuden asiaa ajavat sanomalehdet. Mutta mitä julkeammin vallanpitäjät pyrkivät suomalaisilta sulkemaan sivistyksen tiet, sitä paremmin meidän puolellamme opittiin luottamaan omaan voimaan, sitä enemmän kasvoi se innostus, joka uhrauksia pelkäämättä vastukset voittaa.
Toukokuun 22 p:nä 1872 pidetyssä kokouksessa päätettiin perustaa suomalaista teatteria tukeva kannatusyhdistys, ja parin viikon kuluessa liittyi tähän yhdistykseen niin paljon jäseniä, että yrityksen taloudellinen puoli voitiin pitää taattuna. Johtokunta valittiin seuraavan kesäkuun 10 p:nä. Teatteriseuran loi tyhjästä Kaarlo Bergbom. Esiinnyttyään ensin muutamissa maaseutukaupungeissa, tuli tuo nuori seura Helsinkiin vasta maaliskuulla seuraa vana vuonna, näytelläkseen Arkadia-teatterissa, missä sille tyyssijan soi sen venäläisen teatteriseuran johtokunta, joka tämän teatteritalon oli viideksi vuodeksi vuokrannut.
Oli ensi aikoina tietysti kova puute suomenkielisistä näytelmistä varsinkin alkuperäisistä, ja kuinka niitä olisikaan voinut runsaammin syntyä ennen kuin suomalainen teatteri oli olemassa. Äsken mainitun kannatusyhdistyksen oli sen vuoksi sääntöjensä mukaan myöskin edistettävä suomalaisen teatterikirjallisuuden syntymistä, ja jo tammikuun 1 p:nä 1873 ilmoitettiin kaksi kilpapalkintoa haettavaksi alkuperäisistä näytelmistä, jotka ennen vuoden loppua tarjottaisiin teatterin esitettäviksi. Palkintolautakuntaan kuuluivat Aug. Ahlqvist, Kaarlo Bergbom, K. Slöör, K.S. Suomalainen ja minä. Se oli ensimäinen toimeni suomalaisen teatterin palveluksessa. Tarkastettavana oli jommoinenkin joukko näytelmiä, joista pisin, mutta kelvottomin oli nimimerkki Sammon kyhäämä. Kun lautakunta kokoontui päätöstä tekemään, ilmoitti Ahlqvist, ettei hän ollut katsonut tarpeelliseksi lukea Sammon käsikirjoitusta, koska hän sen pahasta hajusta arvasi, kuka sen oli tehnyt ja minkä arvoinen se oli. Ja että hän oli oikein arvannut, sen todistivat ne, jotka olivat tuon tekeleen lukeneet. Lautakunnan yksimielinen ajatus oli, ettei yksikään kilpailuun lähetetyistä näytelmistä ansainnut palkintoa, mutta se ehdotti, että P. Hannikaiselle ja E.F. Jahnssonille kummallekin kehoitukseksi annettaisiin 200 markkaa niistä heidän teoksistaan, jotka teatterissa oli esitetty.
Seuraavinakin vuosina näytteli suomalainen teatteria seura, johon jo syksyllä 1873 oli liitetty erityinen lauluosasto, Arkadia-teatterissa entisillä ehdoilla. Mutta keväällä 1875 meni umpeen se viisivuotiskausi, joksi venäläiset olivat tämän teatteritalon vuokranneet. Oliko se vieläkin jäävä venäläisten haltuun ja suomalainen teatteri heidän armostaan riippuvaksi? Kovin hankalaksi oli käynyt vuokralaisen vuokralaisena oleminen, ja vuokralaisen asema on aina epävarma. Suomalaiselle teatterille oli välttämättömästi hankittava oma koti. Saatiin tietää, että se osakeyhtiö, joka omisti Arkadia-teatterin, oli halukas sen myymään. Mutta mistä rahat sen ostamiseen? Aprikoitiin, neuvoteltiin ja päätettiin suomalaisen teatterin ystäväin keskuudessa perustaa osakeyhtiö, joka tuon teatteritalon ostaisi ja parempaan kuntoon saattaisi. Saataisiinko tarpeellinen määrä osakkeita merkityksi, sitä moni epäili ja parhaassakin tapauksessa kysyisi osakeyhtiön muodostaminen aikaa kuukausmääriä. Vaan kiire oli käsissä, kauppa pian tehtävä, jotta ei toinen väliin pääsisi. Oli turvauduttava miehiin, jotka, luottaen osakeyhtiön syntymiseen, uskaltaisivat omiin nimiinsä teatteritalon ostaa. Ja mokomia uskalikolta oli olemassa. Ostajiksi tarjoutuivat Kaarlo Bergbom, senaatinkanslisti Edvard Boehm, kamreeri A.W. Helander ja minä. Kauppa tehtiin Arkadia-teatterin lämpiössä huhtikuun 23 p:nä. Se oli juhlallinen tilaisuus. Lämpiön saliin oli keskelle lattiaa riviin asetettu neljä tuolia, joille ostajat istuutuivat. Vastapäätä, pöydän takana istuivat myyjät, Arkadia-teatterin silloisen osakeyhtiön johtokunta, kenraali Lindfors etupäässä. Pian ehdoista sovittiin; hinta määrättiin 90,000 markaksi. Kuinka suuri osa tästä summasta oli heti suoritettava ja miten se kokoon saatiin, sitä en enää muista. Mutta maksetuksi se tuli, ja toukokuun 1 p:nä joutui teatteritalo meidän neljän miehen omaksi. Kesäkuun 1 p:nä vahvistettiin "Suomalaisen teatterihuoneen Osakeyhtiön" säännöt, ja osakkeilla oli niin hyvä menekki, että perustava yhtiökokous voitiin pitää jo seuraavan heinäkuun 31 p:nä, jolloin teatteritalon silloiset omistajat sen myös luovuttivat tälle uudelle yhtiölle. Vain kolme kuukautta omistin siis neljännen osan Arkadiasta.
N.s. "fusioni"-tuumaa en voi kokonaan sivuuttaa, koska minäkin olin siinä osallisena. Kilpaillakseen suomalaisen teatterin kanssa, oli ruotsalainenkin teatteri ruvennut oopperanäytäntöjä antamaan. Mutta selväähän oli, ettei siksi pieni kaupunki kuin Helsinki jaksaisi kannattaa kahta oopperaa. Syntyi sen tähden keväällä 1877 se tuuma, että yhdistettyä ruotsalaista puhe- ja suomalaista ooppera-osastoa varten, jotka molemmat näyttelisivät "uudessa teatterissa", perustettaisiin "kokoomus-aatteelle" rakennettu kannatusyhdistys. Suomalainen puheosasto pysyisi erillään Arkadia-teatterissa. Tämä ajatus oli kotoisin kansallismielisten keskuudesta, mutta sai kannatusta maltillisten ruotsinmielistenkin piireissä. Ja niin pitkälle päästiin, että väliaikainen toimikunta valittiin, joka vankkaa takausta esittäen tarjoutui vuokraamaan "uuden teatterin" heinäkuun 1 p:stä 1878. Mutta teatteritalon johtokunta tämän tarjouksen hylkäsi, huolimatta siitä, että vuokratarjous oli noin 10,000 markkaa suurempi kuin ruotsalaisen teatterin johtokunnan tekemä. Siihen koko tuuma raukesi, ja hyvä oli että niin kävi. Vaikkapa seurauksena olikin, että molemmat oopperaosastot ennen pitkää täytyi lakkauttaa, ei tämä vahinko kansallisen taiteen kannalta ollut niin suuri kuin se vahinko olisi tullut olemaan, minkä suomalainen puheosasto olisi kärsinyt fusionihankkeen toteutumisen kautta. Eivät ole nerojenkaan työvoimat rajattomia. Suomalaisesta puheosastosta aivan erillään oleva ooppera olisi epäilemättä siinä määrin anastanut Kaarlo Bergbomin voimia, että niitä ei olisi tarpeeksi riittänyt puheosaston johtoon ja kehittämiseen. En tullut tästä seikasta myöhemmin koskaan puhuneeksi Bergbomin kanssa, mutta luulenpa voivani sanoa, että hän, vaikka surikin suomalaisen oopperan kuolemaa, ei suinkaan valittanut fusioni-hankkeen raukeamista.
Surkealla kannalla oli tähän aikaan suomalaisen teatterin taloudellinen tila. Näytäntökauden 1876-77 lopussa oli velkoja toistasataatuhatta markkaa, vaikka edellisenä vuonna oli ooppera-osastoa varten kolmeksi vuodeksi toimitettu erityinen kannatuskirjoitus, joka tuotti vuosittain lähes 15,000 markkaa. Hyvin hämärältä näytti nyt puheosastonkin tulevaisuus, puhumattakaan oopperaosastosta, kun fusioni-tuumakin oli myttyyn mennyt. Pulasta sentään selvittiin, mutta tavalla, jota muistellessani vielä nytkin häpeästä punastun. Entisen kannatusyhdistyksen sijaan perustettiin toukokuulla 1877 "Suomalaisen teatterin osakeyhtiö", vaan edellisen velat jätettiin Bergbom sisarusten niskoille, he kun ihmeteltävällä alttiudella tarjoutuivat niistä vastaamaan. Ja suoritetuiksi ne aikojen kuluessa tulivat viimeiseen penniin asti. Moni velkoja tosin luopui saatavistaan ja melkoisen summan kuuluu lahjoittaneen sisarusten täti, leskitohtorinna Sofie Sanmark; mutta paljon jäi kuitenkin heidän omista varoistaan suoritettavaksi. Niinpä käytti neiti Emelie Bergbom parin kymmenen vuoden kuluessa noiden velkojen maksamiseen sen palkan, minkä hän raskaasta työstään suomalaiselta teatterilta sai.
No niin. Pulasta oli sillä hetkellä päästy. Mutta vaikka uutta osakeyhtiötä eivät rasittaneet edellisten vuosien asiat, oli sille jo ensimäisen tilivuoden lopussa karttunut noin 40,000 markan velka. Saman tilivuoden aikana tulin minä osakeyhtiön johtokunnan jäseneksi, jossa toimessa sitten pysyin neljätoista vuotta.
Kertoessaan suomalaisen teatterin historiassa tämän laitoksen ensimäisistä vuosista sanoo Aspelin-Haapkylä, että sitä hoidettiin "patriarkallisella tavalla". "Kaarlo ja Emelie Bergbom pitivät yhdessä kaikki johtonuorat käsissään ja johtokunta kutsuttiin kokoon ainoastaan silloin kun ilmautui joku erityinen asia, joka oli niin tärkeä taikka muutoin sitä laatua, että sisarukset eivät tahtoneet yksin olla vastuussa sen ratkaisemisesta, teatterin taloudellisesta toimeentulosta ja suhteesta viranomaisiin, kurinpidosta, milloin pahempi loukkaus järjestystä vastaan oli tapahtunut, j.n.e." Tämä kuvaus johtokunnan asemasta ja tehtävistä soveltuu säntilleen myöskin siihen aikakauteen, jolloin minä johtokuntaan kuuluin. Joskus tehtiin kyllä yrityksiä juoksevain asiain tehokkaampaan valvontaan johtokunnan puolelta, mutta pianpa nuo yritykset mahdottomuuteensa raukesivat. Vaadittiin päivä-, puvusto- ja kalusto-kustannusten supistamista; vaan saatiin aina se selitys, että niitä ei käynyt vähentäminen, jos mieli yleisön kohtuullisia vaatimuksia tyydyttää. Puheosaston jäsenten palkat olivat osaksi nälkäpalkkoja; mutta sitä ei suinkaan sopinut sanoa oopperalaisten palkoista, jotka kasvoivat kasvamistaan. Johtokunnan tukalin tehtävä,-niin kauan kuin ooppera-osasto oli olemassa, oli rahain hankinta palkkauspäiviksi, sillä kassassa harvoin oli mitä tarvittiin. Vekseleillä oli puuttuva määrä hankittava, eikä näissä vekseleissä missään kohdin kelvannut osakeyhtiön nimi, vaan omia nimiään oli johtokunnan jäsenten likoon pantava taikka, jos ne jo olivat liiaksi käytetyt, käännyttävä johtokunnan ulkopuolella olevien henkilöiden puoleen, päteviä nimiä saadakseen.
Alkoi vihdoinkin selvitä, että ooppera-osaston jatkuva kannattaminen oli mahdoton. Se oli lakkautettava, koska muutoin koko suomalainen teatterilaitos ennen pitkää olisi saattanut haaksirikkoon joutua. Viimeinen oopperanäytäntö oli tammikuun 11 p. 1879. Haikein mielin yleisö sinä iltana teatterista lähti. Suuria, liiankin suuria uhrauksia oli oopperan hyväksi tehty. Mutta merkitystä vailla ei tuo rohkea yritys ollut. Se osotti, kuinka eteviä kykyjä meillä jo silloinkin oli laulutaiteen alalla, antoi näille kyvyille tilaisuutta edistykseen ja tutustutti suomalaista yleisöä maailman mainioimpain säveltäjäin teoksiin. Moni suomalaisen oopperan yleisöstä minun kanssani tunnustanee, että se korkeamman musiikin tajunta, mikä meillä on, se on tämän oopperan synnyttämä ja kasvattama. Esitetyistä oopperoista minua enimmin ihastutti Beethovenin "Fidelio". Iloiseksi käy mieleni, milloin joskus jälleen saan kuulla noita yleviä säveleitä, ja ajatus silloin kiitollisena lentää suomalaisen oopperan aikoihin.
Oopperan lakkauttaminen vyörytti raskaan taakan teatterin johtokunnan hartioilta, mutta vain vähitellen, sillä kauan vielä painoivat oopperan viimeisinä vuosina syntyneet velat, joiden suorittamiseen saatiin varoja parhaasta päästä niiden arpajaisten ja iltamien kautta, mitkä sitä varten toimitettiin Helsingissä sekä maaseuduilla.