Vaikka puheosasto oopperan aikana joutui ikäänkuin lapsipuolen asemaan ja kaupungista toiseen siirtyen sai kokea monia vastuksia, ei sen kehitys kuitenkaan keskeytynyt. Sitä johti näillä kiertomatkoilla Bergbomin ohjeiden mukaan mies, jolla Bergbomin sisarusten rinnalla on suurin ansio suomalaisen teatterin syntymisestä ja joka itse oli etevä näyttelijä, miehuutensa parhaassa iässä manalaan mennyt Wilho (Oskar Wilhelm Gröneqvist). Mutta kun Kaarlo Bergbom vuodesta 1879 lähtien taas voi kohdistaa kaiken taitonsa, intonsa ja voimansa puhenäyttämön johtoon, silloin alkoi suomalaisen teatterin kukoistusaika. Ennen pitkää kohosi tämä teatteri täyskuntoisen taidelaitoksen arvoon, kyeten kunnialla suorittamaan vaikeimmatkin tehtävät. Sen ohjelmistoon liittyi toinen klassillinen näytelmä toisen jälkeen, ja kotimainen teatterikirjallisuus kasvoi kasvamistaan, sekin Bergbomin ohjaamana.

Ainoa mainittava palvelus, minkä minä suomalaisen teatterin johtokuntaan kuuluessani tälle taidelaitokselle tein, oli se, että minä niin sanoakseni löysin Gustav von Numers'in ja hänet ohjasin Bergbomin kouluun, siten ikäänkuin solmien sen kirjailijaliiton, joka suomalaiselle teatterille tuotti näytelmät "Erik Puke", "Elinan surma", "Tuukkalan tappelu" ja "Kuopion takana".

Vuonna 1884 oleskelin kesälomalla Haralan talossa Kangasalla, lähellä Suinulan asemaa. Tämän aseman päällikkönä oli silloin v. Numers. Tutustuimme, ja kun hän eräänä iltana oli Haralassa ja kahden istuimme juttelemassa, tuli muun ohessa teatteri puheiksi. Hän mainitsi pari vuotta sitten yrittäneensä kirjoittamaan teatteria varten, mutta huonolla menestyksellä. Oli ruotsiksi kyhännyt "Erik Puke" nimisen näytelmän ja sen lähettänyt maisteri Raf. Hertzbergille Helsinkiin, pyytäen häntä sitä arvostelemaan ja lausumaan, kelpaisiko se ruotsalaisessa teatterissa esitettäväksi. Pitkään aikaan ei mitään vastausta tullut. Vasta monien muistutusten jälkeen sai v. Numers käsikirjoituksensa takaisin ja Hertzbergiltä kirjeen, jossa sanottiin että tekele oli niin ala-arvoinen, ettei siitä korjaamallakaan kalua saisi. Tämän arvostelun saatuaan ei v. Numers enää ollut yrittänytkään kirjoittamaan mitään näytelmää. Minä pyysin saada lukea käsikirjoituksen. Siihen v. Numers ei mitenkään tahtonut suostua, mutta taipui kuitenkin lopulta. Sain käsikirjoituksen ja lu'in sen. Sommittelu oli hyvin hajanainen, mutta vilkasta ja raitista mielikuvitusta osottava. Epävarmuutta henkilöiden luonteiden kuvauksessa, mutta siellä täällä piirteitä, jotka todistivat, että tekijältä ei suinkaan puuttunut taipumusta luonteenkuvaukseen. Puhelu sujuvaa ja usein sattuvaa, mutta paikoittain sangen lapsellista. Ellen väärin muista, esiintyi näytelmässä myös kaksi karhua, jotka nekin osasivat puhua. Tekeleen monista puutteista huolimatta, tulin vakuutetuksi siitä, että tekijässä piili draamallinen kyky, joka vain ohjausta ja kehitystä kaipasi. Ja tunsinhan minä miehen, joka pystyisi tarpeellista ohjausta antamaan ja kehityksen suuntaa osoittamaan. Pyysin saada viedä käsikirjoituksen Kaarlo Bergbomille, johon pyyntööni v. Numers, jonkun aikaa vastaan kinasteltuaan, viimein myöntyi.

Seuraavana vuonna esitettiin "Erik Puke" suomalaisessa teatterissa. Jännitetyin mielin riensin ensi-iltana sitä katsomaan. Lukemastani näytelmästä oli vain osa runkoa jälellä; suurin osa oli minulle aivan uutta. Näin eheän draaman. Oliko uusi sommittelu kokonaan Bergbomin tekemä vai oliko v. Numers sen itse tehnyt Bergbomin viittausten mukaan, sitä en osaa sanoa. Mutta varma vakaumukseni on, että Bergbomin osallisuus tämän näytelmän lopullisessa muodostamisessa on ainakin yhtä suuri kuin v. Numers'in. Ja niinkuin "Erik Puke" on yhteistyön tuote, niin ovat nuo muutkin v. Numers'in näytelmät syntyneet saman yhteistyön kautta. Sitä ei suomalaisen kirjallisuuden historia voi olla todentamatta, sillä se on todistettavissa, kuten Kaarlo Bergbomin osallisuus monen muunkin kirjailijan näytelmäin luomisessa.

XXI.

KIRKOLLISKOKOUKSESSA.

Suuresti minua kummastutti se sanoma, että minut oli valittu Kurkijoen provastikunnan edustajaksi 1886 vuoden kirkolliskokoukseen. Ensimäisessä kirkolliskokouksessa oli tätä provastikuntaa edustanut professori Yrjö Koskinen, joka nyt oli senaattorina. Muita tuttavia ei minulla tietääkseni ollut valitsijamiesten joukossa kuin kauppias J. Häkli; hän arvattavasti oli minut ehdottanut.

Tämän kirkolliskokouksen harkittavana tai ratkaistavana tuli olemaan monta hyvin tärkeätä asiaa, muun ohessa hallituksen esitys eriuskolaislaista sekä monien komiteain valmistamat ehdotukset uusiksi virsikirjoiksi, uudeksi kirkkokäsikirjaksi ja uudeksi katkismukseksi. Eriuskolaislain asiaan olin kutakuinkin perehtynyt, se kun oli jo kauan ollut julkisen keskustelun alaisena ja edeltäkäsin tiettiin mitä hallituksen esitys tulisi sisältämään. Valituksi tultuani hankin sitten itselleni nuo komiteain ehdotukset ja käytin kesälomaani niiden tutkimiseen mikäli maallikkona siihen pystyin, tarkkaan lukien varsinkin ehdotusta uudeksi suomalaiseksi virsikirjaksi ja verraten sitä vanhaan.

Majailin sinä kesänä perheineni Haralan talossa Kangasalla, ja eräänä päivänä tulin talon emännälle maininneeksi, että pian lähden kirkolliskokoukseen, jossa tehdään uusi suomalainen virsikirja. Emäntä, toimelias ja järkevä nainen, säikähtyen lausui: "Älkää, Herran nimessä, ottako meiltä vanhaa rakasta virsikirjaamme." Koetin lohduttaa häntä sanomalla, ettei ketään kielletä vanhaa virsikirjaa lukemasta, vaikkapa uusi määrättäisiinkin kirkoissa ja kouluissa käytettäväksi. Mutta ei tämä lohdutus häntä tyydyttänyt. Lupasin hänelle lukea virsikirjaehdotuksesta muutamia virsiä, jotta hän saisi ne verrata vastaaviin, hänelle tuttuihin virsiin vanhassa virsikirjassa ja itse päättää mitkä parempia olivat. Sen tein seuraavana päivänä, ja hartaasti, kädet ristissä, emäntä lukemistani kuunteli. Kun olin lopettanut ja kysyin mitä emäntä näistä uusista virsistä arveli, vastasi hän innostuneen näköisenä: "Kauniita, hyvin kauniita, selväsanaisia ne ovat, mieltä ylentäviä. Mutta eiväthän ne ole Jumalan sanaa."

Sain uuden todistuksen ennenkin tekemääni havaintoon, että suomenkielisten hengellisten kirjain silloin vielä yleensä kovin virheellinen ja sotkuinen kieliasu oli kansamme keskuuteen istuttanut sen käsityksen, että Jumalan sanan oli esiintyminen vaikeatajuisessa, oudossa muodossa.