Kirkolliskokouksen oli alkaminen syyskuun l:nä, ja edellisenä päivänä matkustin minä Agathon Meurmanin kanssa Turkuun, missä meillä tuli olemaan yhteinen asunto erään leskirouvan luona. Ensimäinen toimeni Turussa oli käydä katsomassa yliopiston entistä juhlasalia, jossa kokous oli pidettävä. Se teki kyllä tavallaan juhlallisen, mutta samalla hyvin synkän vaikutuksen, ollen päivälläkin sangen hämärä, kun nuo katon rajassa olevat matalat ikkunat eivät voi niin isoa salia tarpeeksi valaista.
Vaikka avajais-jumalanpalveluksessa istuin keskellä tuomiokirkkoa, lähellä saarnastuolia, en siitä, mitä papit alttarilla lausuivat, kuullut muuta kuin kaukaista huminaa, josta en saanut selville oliko se suomea vai ruotsia. Ehkäpä ne, jotka ovat tottuneet tämän kirkon hyvin huonoon akustiikkaan, paremmin kuulevat.
Tulin valituksi vakinaiseksi jäseneksi talousvaliokuntaan ja varajäseneksi suomalaisen virsikirjaehdotuksen valiokuntaan. Edellisellä valiokunnalla ei juuri muuta työtä ollut kuin kokouksen jäsenten palkka- ja matkalaskujen tarkastaminen ja hyväksyminen, jotenka minulla oli runsaasti aikaa ottaa osaa tuon toisenkin valiokunnan töihin. Minulle annettiin toimeksi tarkastaa niitä lausuntoja, jotka seurakunnat olivat virsikirjaehdotuksesta antaneet, ja valiokunnalle ilmoittaa mitä näissä lausunnoissa oli huomioon otettavaa. Sain siten käsitelläkseni aimo pinkan lausuntoja, joiden lukeminen kysyi paljon aikaa ja paljon kärsivällisyyttä. Ja saalis oli jotenkin niukka, sillä useimmat lausunnot sisälsivät vain yleisiä mietteitä, kiittäviä tai moittivia, ja milloin erityisiin kohtiin kajottiin, olivat muistutukset enimmiten sangen mitättömiä tai väärinkäsityksestä johtuneita. Mutta oli joukossa sentään arvokkaitakin lausuntoja, joiden muistutukset ja muutosehdotukset huomiota ansaitsivat ja huomioon otettiinkin. Näistä lausunnoista mainitsen erittäin sen, jonka Hämeenlinnan seurakunnan puolesta olivat antaneet tohtorit A. Genetz ja K. Forsman (Koskimies). Mitä laatua useat muut lausunnot olivat, osoittavat seuraavat otteet:
Raision seurakuntalaiset lausuivat, että "vanha, heidän tähän asti käyttämänsä virsikirja oli heidän mielestään verrattomasti parempi ja sekä yleiseen että erityiseen hartauteen soveliaampi. Heidän mielestään oli vanhalla virsikirjalla sekin etu, ettei siinä ole lahkolaisuuden aihettakaan, ja se tietysti on selvä luterilainen."
Pyhämaalaiset pyysivät saada yhä vieläkin pitää vanhan rakkaan virsikirjansa. Eivät sanoneet voivansa antaa lausuntoa uuden virsikirjan kielestä ja runollisuudesta; mutta sen sisältö ei ollut heille "antanut samaa nautintoa, henkeä ja elämänvoimaa", kuin vanha, esi-isien heille jättämä virsikirja.
Hinnerjoen seurakunnan lausunnossa mainittiin, että seurakuntalaisten kesken, jotka olivat miehissä saapuneet, nousi tuima melske. Muutama pelkäsi suuria kustannuksia; toiset arvelivat, että seurakunnassa ei ole miehiä, jotka olisivat kykeneviä löytämään uusissa kirjoissa ehkä salattua villioppia; toiset väittivät vanhojen kirjojen olevan niin täydellisiä, etteivät suvaitse parantamista.
Laitilan kirkonkokouksessa olivat muutamat seurakunnan jäsenet, "asian tärkeydestä innostuneina", astuneet esiin, ilmoittaen, etteivät tahdo ottaa näitä uusia ehdotuksia tutkiakseen, ollen varmat siitä, että niissä on Ilmestysraamatussa ennustettu antikristuksen henki, koska "eivät tiedä niissä vanhoissa, rakkaissa, Jumalan hengen puhtaudelta täytetyissä kirjoissa löytyvän mitään parattavaa, vaan on vaarassa, että parannukset vähittäin vievät pois siitä ainoasta oikeasta, autuaaksitekevästä opista, jonka he Jumalan avulla tahtovat säilyttää itsellensä ja lapsillensa puhtaana".
Vehmaalaiset sanoivat vanhoista virsikirjoista paljon enemmän pitävänsä sen tähden, "ettei uusissa virsikirjoissa löytynyt se Hengen valaistus eikä se Jumalan sanan päälle perustettu voima kuin vanhoissa virsikirjoissa".
Lappilaiset myönsivät, että ehdotus "nähtävästi on kielen ja runouden suhteen parattu", mutta väittivät siinä olevan "lauseita, jotka paremmin soveltuisivat joissakin kansanlauluissa, kuin kirkkovirsissä, lauseita, jotka eivät sovi Raamatun ja uskontunnustuskirjain sisällön kanssa yhteen ja ovat niinmuodoin jotakin vierasta eli villioppia. Eivätkä he suurimmallakaan tarkkuudella ole löytäneet ehdotuksesta sitä elävää ja virvoittavaa henkeä, joka on vanhassa virsikirjassa ja sitä viljeltäessä voimallisesti vaikuttaa ihmisten sieluissa, sydämissä ja omissatunnoissa".
Rauman seurakunta ei ollut yhtä tyytyväinen vanhaan suomalaiseen virsikirjaan kuin edellä mainitut seurakunnat. Sen lausunnossa huomautetaan useista tässä virsikirjassa olevista sopimattomista paikoista. Esimerkkiä: "Vanhassa virressä n:o 224 kuuluvat 2 v:n alkusanat: 'Perkel oli minun saanut sahraans.' Epäilemättä on kylvämisen koneen nimi, sahra, sangen sopimaton sana puhuessa orjuudestamme saatanan vallan alle turmellun luontomme, pahuuden ja synteimme tähden". "Vanhan virren 116 kolmannen värsyn sanat 'Hamasta äidin kohdusta Maria neitsy ja äiti miehettä pojan ilmaan veti' saattavat pian jälkimäisessä osassaan lauseen suoralla raakuudella loukata aran kainouden tuntoa". "Yhtä peittämätön raakuus, kuin minkä äsken mainittu virsi tuo esiin, loukkaa siivon mielen virressä 129: 2, jossa sanat kuuluvat: 'Josef jo tott tunsi Marian poves potkivaks'."