Olen jo maininnut, että isäni oli Oulusta kotoisin. Siellä ja muualla Perä-Pohjolassa oli hänellä suku suuri, laji laaja. Oulussa oli veli kauppiaana ja kunnallisneuvosmiehenä; siellä myös nuorin sisar, lapseton leski, sekä toisen sisaren neljä lasta, joiden molemmat vanhemmat olivat kuolleet. Kemissä asui vanhin sisar, leski hänkin, vanhimman tyttärensä kanssa, Raahessa tämän tätini toinen tytär ja Tervolassa kolmas, molemmat naimisissa.
Äitini kuolemaa seuraavana kesänä ei isäni tahtonut Rapatilassa olla, vaan läksi poikineen noita sukulaisiaan tervehtimään. Matkustettiin kesäkuun alussa 1856 Kuopion kautta, joka matka kesti kuusi vuorokautta. Hyvin huonossa kunnossa olivat siihen aikaan useimmat majatalot tällä pitkällä välillä, varsinkin Savossa, mutta maantiet yleensä hyvät. Kun tullaan Oulun lääniin, muuttuu luonto hyvin yksitoikkoiseksi. Paljon soita ja rämeitä. Tie kulkee muutamissa kohdin monta kilometriä aivan suoraan kuin linjaalia myöten.
Oulun kaupunki oli mielestäni hauska ja kaunis kylä, ja herttaisesti meitä kaukaisia vieraita siellä kohdeltiin sekä ahkerasti kestittiin. Isällä oli siellä hyvin paljon nuoruuden ystäviä ja tuttavia, joiden luona käytiin ja kutsuvieraina oltiin. Merikoski kuohuineen, lohipatoineen, jommoisia en ennen ollut nähnyt ja koko tuo Oulujoen mahtava virta painoi lapsenmieleeni haihtumattomat kuvat; mutta erittäin ihailin n.s. Hupisaaria lukemattomine pikkukoskineen, jotka saaret silloin olivat alkuperäisessä luonnontilassaan, jota ihmiskäsi ei vielä ollut ehtinyt turmella.
Oulussa oltiin silloin vilkkaassa laivanrakennustyössä. Telakat oli taas saatu kuntoon englantilaisten poltettua ne itämaisen sodan aikana. Moni oululainen kauppahuone omisti siihen aikaan useita isoja laivoja, jotka kulkivat kaukaisia vesiä, ja laivat tuottivat tervakaupan ohessa niille suuret rikkaudet. Mahtavia olivat silloin Bergbomin, Franzénin, Granbergin, Snellmanin, Cannelinin y.m. kauppahuoneet. Siinä isossa huoneessa, mikä tätini talossa oli meidän veljesten hallussa, oli kymmenkunta laivankuvaa ja pari sirotekoista laivain pienoismallia, muistoksi niistä laivoista, jotka tädin miesvainaja oli omistanut.
Yksi nais-serkuistani oli kihloissa kapteeni Goluboffin kanssa, joka, ollen Ouluun majoitetun kasakkaväen päällikkönä, toista vuotta oli siellä asunut, oppinut ruotsia melkein virheettömästi puhumaan sekä sivistyneenä ja hyvin miellyttävänä miehenä saavuttanut kaupunkilaisten suosion. Hän ei kärsinyt, että häntä ja hänen miehiään venäläisiksi sanottiin. Donin kasakkaheimo piti silloin ja pitänee vieläkin itseään eri kansallisuutena. Sen ratsumiehet eivät olleet väen-oton kautta hankittuja sotureita, niinkuin muu Venäjän sotaväki siihen aikaan, vaan asevelvollisia erityisen paikallisen lain mukaan. Hevoset olivat miesten omia. Hauskaa oli kuulla Goluboffin kertomuksia oloista ja elämästä hänen kaukaisessa kotimaassaan, jotka hän etelämaisen vilkkaudella esitti. [Seuraavana syksynä vihittiin nuori pariskunta ensin Oulussa luterilaisen kirkon sääntöjen mukaan ja sittemmin Viipurin venäläisessä kirkossa, jolloin he olivat matkalla kapteenin kotimaahan. Sieltä he palasivat jo jonkun kuukauden kuluttua. Goluboff oli omasta pyynnöstään jälleen komennettu Suomeen, jossa hän sitten palveli noin kymmenen vuotta, ensin jälleen Oulussa ja myöhemmin Torniossa.]
Kamala kohtaus tapahtui serkkujeni perheessä pari päivää sen jälkeen, kun me olimme Ouluun saapuneet. Nuorin tytöistä, noin 18-vuotias, joutui äkkiarvaamatta mielenvikaiseksi. Eräänä aamuna meni hän, vuoteelta noustuaan, kenenkään huomaamatta paitasillaan ulos ja kapusi tikapuita myöten talon katolle, mistä häntä ei millään neuvoin tahdottu saada alas tulemaan. Vihdoin se kuitenkin onnistui. Raivoisa hän ei ollut. Ja kun isäni oli päättänyt juhannukseksi lähteä Kemissä asuvan sisarensa luo ja toivottiin, että kotioloista pois joutuminen parantaisi tuon tyttö-paran, niin otettiin hänet mukaan tälle matkalle, jolle minäkin pääsin. Matkalla ei ollut hänestä muuta vastusta kuin se, että hän, kun hevoset seisautettiin tiellä olevien porttien avaamista varten, tavallisesti astui alas vaunuista ja vastahakoisesti tuli takaisin.
Tuolla lyhyellä matkalla Oulusta Kemiin oli silloin kuusi lauttapaikkaa, pisin Oulujoen suun poikki. Ei ollut vielä siltoja kaupungista joen toiselle rannalle, vaan lautalla kierrettiin Linnasaaren alipuolitse. Yhdessä niistä muista vuolaista virroista, joiden yli lautalla mentiin, oli pilvisellä säällä vesi niin pikimustaa, että se mieleen johdatti Tuonelan joen.
Kun juhannusaattona saavuimme Kemijoen rannalle, oli ilma niin kolkko, että hampaat suussani kalisivat, vaikka talvitamineissa olin. Kävi vinha tuuli samaan suuntaan kuin joen vahva virta. Lauttamiehet eivät tahtoneet uskaltaa lähteä viemään meitä toiselle rannalle. Ei ollut enää kuin noin kahden virstan matka tätini asunnolle; mutta näyttipä siltä kuin emme sinne sinä iltana pääsisikään. Lopulta lauttamiehet kuitenkin taipuivat, kun isäni itse lupasi auttaa soutamisessa ja pari muuta soutajaa lisäksi hankittiin. Ja onnellisesti kulku kävi, vaikka eräällä hetkellä varsin arveluttavalta näytti. Perille määräaikana päästiin. Ilosta loistavat silmät meidät tervetulleiksi ilmoittivat; mutta juhannusaurinko ei suvainnut vilahdukseltakaan näyttäytyä.
Tätini asunto oli korkealla törmällä Kemijoen varrella. Suuremmoinen näköala. Joki on sillä kohdalla toista kilometriä leveä. Koskina se kuohuu useitten saarien lomitse, asettuen alempana vuolaaksi virraksi, tuonnempana taas kuohuja nostaakseen. Kirkkaalla ilmalla on tämä näköala kauniimpia meidän kauniissa maassamme.
Aseman ihanuus lienee osaltaan ollut syynä siihen, että tämä pieni talo, vaikka pappila oli läheisyydessä, valittiin keisari Aleksander I:sen levähdys- ja päivällispaikaksi hänen matkustaessaan Kemin pitäjän kautta v. 1819. Talo oli jo silloin nimismies Ståhlbergin omana ja emäntänä siinä tätini, joka nuorena kuuluu olleen sangen kaunis. Keisari oli erittäin mieltynyt tätini valmistamaan suomuurain-hilloon ja iloissaan kun sai tätä hilloa matkaeväiksikin. Vastalahjaksi antoi hän emännälle hyvin kallisarvoisen, monilukuisilla hohto- ja muilla jalokivillä koristetun kultaisen kantasormuksen, jonka omistamisesta tätini syystä ylpeili ja joka minulle moneen kertaan näytettiin.