Minun erityinen tehtäväni Kemissä viikon päivät ollessamme oli tuon onnettoman serkkuni vartioiminen, joka yleensä ei ollut vaikeata, koska hän minun seurassani hyvin viihtyi. Mutta eräänä päivänä, kun minä joen rannalta ongin, läksi hän huomaamattani omille teilleen ja oli pari tuntia kadoksissa, kunnes nähtiin hänen keskellä tuota leveää virtaa istuvan veneessä, jota souti vanhanpuolinen nainen. Tyttö oli eräästä torpasta saanut tuon naisen viemään hänet joen toiselle rannalle, minne hänellä muka oli asiaa. Kiireen kaupalla lähetettiin mies heitä takaa ajamaan, ja kiltisti karkuri palasi.
Isäni oli koulupoikana ja ylioppilaana ollessaan usein kesällä oleskellut sisarensa ja lankonsa luona Kemissä, ja niiltä ajoin oli hänellä tuttavia siellä. Yksi näitä oli Akolan talon isäntä, jonka luona käytiin. Minua, joka en ollut käynyt talonpoikain taloissa muualla kuin Viipurin tienoilla, missä ne siihen aikaan olivat hyvin vaatimattomasti rakennettuja ja sisustettuja, suuresti ihmetytti se komeus, joka Akolassa vallitsi. Talossa oli kaksi upeata asuinrakennusta, toinen omaa väkeä ja toinen vieraita varten. Sinne tullessamme kuului edellisestä pianon soittoa. Soittaja oli talon tytär, joka oli käynyt koulua Tukholmassa. Sanottiin olevan jotenkin tavallista, että Kemilaakson suomalaiset lohi-pohatat kouluttivat tyttärensä Tukholmassa, jossa he muka saivat paremman kasvatuksen kuin kotimaan tyttökouluissa, joita siihen aikaan ei monta ollutkaan ja jotka nekin tietysti kaikki olivat ruotsinkielisiä. Hienointa, ylimysperheissä tavallista laatua oli Akolassa päivällispöytäkalusto porsliineineen, hopeineen.
Samalla matkalla kävimme myös Torniossa, Haaparannassa ja Tervolassa. Ensinmainitusta kaupungista, missä en sittemmin ole käynyt, vaikka kolmilla valtiopäivillä olen sen edusmiehenä ollut, on minulla se muisto, että siellä oli mäellä seisova jotenkin iso kirkko ja sen matalan lahdelman rannalla, jota myöten Suomen ja Ruotsin välinen raja kulkee ja joka Haaparannasta Tornion eroittaa, pari riviä matalia, punaisiksi maalattuja ja osaksi hyvinkin ränstyneitä taloja. Kartoilla on Tornion kaupunki tavallisesti joen itäisellä rannalla ja Haaparanta läntisellä. Todellisuudessa ovat molemmat kaupungit joen nykyisen uoman länsipuolella. Rajaa käytäessä oli Tornion kaupunki saaressa, mutta joen toinen haara, joka tämän saaren Ruotsin mantereesta eroitti, oli minun siellä käydessäni jo maatunut niin, että siitä oli jälellä vain tuo mainittu lahdelma ja siihen laskeva leveänpuolinen puro, jonka yli vei rajapylväillä varustettu silta. Suoraa yhteyttä naapurikaupunkien kesken välitti "pukkien" nojaan tehty kapea sillantapainen jalkamiehiä varten.
Pistäydyimme Haaparantaankin, joka oli sievä kylä: uudet, hauskannäköiset talot tuuheain puistojen ympäröiminä. Tein sen havainnon, että Haaparannassa kuultiin puhuttavan suomea enemmän kuin Torniossa.
Tornion jokilaakso on jotenkin taajaan asuttua seutua, ja varakkailta talot siellä näyttivät, — lohien ansioksi luettava seikka.
Kun Tervolassa, jossa serkkuni mies oli erään sahan hoitajana, viivyimme vain kaksi päivää, ei minulla sieltä ole muuta muistoa, kuin että sahan luona ongin harreja ja olin katiskoita kokemassa hyvin tiheässä kaislikossa.
Ouluun palattuamme, jonne veljeni olivat jääneet, oleskelimme siellä elokuun alkupuoleen asti, jatkaen sitä vilkasta seurustelua sukulaisten ja isän vanhain tuttavien kanssa, joka ennen lähtöämme Kemiin oli alkanut. Kotimatkalla pysähdyimme pariksi viikoksi Joroisiin, äiti vainajani isän hoviin.
* * * * *
Kaksi kertaa olen sittemmin Oulussa käynyt.
Vanhin veljeni, joka silloin oli maisteri, oli keväällä 1859 kihlannut erään Oulun kaunottaren, ja kesän tultua läksimme kaikki kolme veljestä tuonne meille rakkaaksi käyneeseen Pohjolan kylään. Tutustuaksemme samalla muihin maamme osiin, teimme pitkän kiertoretken, matkustaen Lappeenrannan ja Hämeenlinnan kautta Tampereelle, sieltä Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan halki Uuteen-Kaarlebyhyn sekä sitten pitkin rannikkoa Ouluun.