Kun katselemme toisen sivustan ylle pystytettyä pientä tornia, jolla ei ole vastinetta toisessa, kun katselemme erisuuruisten välimatkojen päähän sovitettuja ullakkoikkunoita, epäsäännöllisesti sijoitettuja parvekkeita ja ikkuna-ulkonemia, kuvittelemme, että kaikki tämä ulkonainen epäsäännöllisyys on luonut sisälle monta kaunista valovivahdusta, varjon ja hämärän vaihetta, monta hupaisaa komeroa kotityötä ja juttelua varten, joten symmetrian periaatteen rikkominen runsaasti korvautuu. Ja sitä mieltä olemme vielä enemmän senkin takia, ettei tuolla pienellä talolla ole samoja vaatimuksia kuin kreikkalaisella temppelillä, gootilaisella tuomiokirkolla tai kuninkaallisella palatsilla. Se ei pyri olemaan suuri itsenäinen kokonaisuus, vaan pikemmin on vain pieni sointu siinä luonnonsymfoniassa, jota huvilan tai maatalon ympärillä leviävä maisema silmälle tarjoo.
Mitä taas suuriin muistomerkillisiin rakennuksiin tulee, valtaa mielen niitä katsellessa aivan toinen tunne. Suuret massat, joissa ei esiinny symmetriaa eikä sen vuoksi tasapainoakaan, vaikuttavat ihmismieleen enemmän tai vähemmän kauhistuttavasti: niistä huokuu tuo horror, joka tarttui roomalaiseen, hänen joutuessaan hurjan alppiluonnon keskelle. Jos tätä tunnetta tarkemmin esitellään, tullaan siihen tulokseen, että sen kanssa on mitä läheisimmässä yhteydessä maailmanjärjestyksen tunne, että se on niin sanoaksemme esi-isiltä peritty kauhu sitä kaaosta, sitä sekasortoa kohtaan, josta maailmoita luova järki on nostattanut sopusointuun pyrkivän ja ikävöivän maailman.
Vaikka muuten en erikoisesti pidäkään niistä selityksistä, jotka Hegelin ja Vischerin aate-estetiikka antaa esteettisistä ilmiöistä, on se kuitenkin aivan minun käsitykseni mukaista, kun Vischer sanoo, että rakennustaiteen aate, siinä määrin kuin se ilmenee monumentaalisissa rakennuksissa, pyrkii symboolisesti kuvaamaan maailmankaikkeutta, ja että sellainen rakennus on kaunis, kun se luo pienoismaailman, — ruumiillistaa hyvin järjestetyn kokonaisuuden aatteen, kosmillisten voimien elävän, sopusointuun perustuvan vuorovaikutuksen.
Eräs näistä kosmillisista voimista, jonka tajuamme joka hetki eläessämme, on painovoima. Painovoiman kanssa symmetria epäilemättä on mitä lähimmässä yhteydessä, ja kun tunkeudumme syvemmälle luonnon salaisuuksiin kuin meidän tähän saakka on onnistunut, niin huomaamme, uskallan ennustaa, että kun itse luonto niin paljon luopi symmetrian lain mukaan, symmetrisesti järjestellessään atoomit niitten kemiallisissa yhdistyksissä, lumihiutaleet pieniksi kristalleiksi, samoin kuin elävien olentojen jäsenrakenteen, niin vaikuttaa tässä kosmillinen laki, vetovoima, painolaki, yhdessä sen esteettisen lain kanssa, joka vallitsee maailmankaikkeudessa ja vastaa kaikuna ihmissielussa. Ihminen, joka roomalaisen runoilijan sanoja käyttääksemme sai pystyssä asennossaan Jumalalta käskyn kohottaa katseensa korkeutta kohti ja katsella tähtiä, ihminen, jonka, kun hän ei lepää, on aina sovitettava symmetristä jäsenrakennettaan tasapainoon pystysuoran akselin ympärille, on siis alinomaa kosketuksissa painolain kanssa, ja hänellä on vaistomainen tunne siitä, miten tärkeätä symmetria on sille ja hänen omalle turvallisuudelleen.
Siitä johtuu tuo horror, kauhu, joka voi vallata hänet, kun hän näkee suuria, maanpintaa painavia ainejoukkoja, sellaisia kuin Himalajan tai Alppien tunturit, joissa ei ilmene tasapainoa eikä symmetriaa. Nuo vuorijoukkiot ovat tosin pienen pieniä verrattuina kiertotähtemme omaan ainepaljouteen, mutta se ajatus, vaikkapa se olisikin katselijan mielessä, ei kuitenkaan ole välittömästi käsillä tarkastelun ensi hetkellä. Epäsymmetriset ainejoukkiot, jotka eivät ole tasapainossa keskenään, näyttävät hänestä uhkaavan maailmankaikkeuden pystyssäpysymistä tai ainakin olevan muistona ajoista, jolloin käytiin ne taistelut, mistä tämä maailmanjärjestys on tuloksena. Ja ihmisen kauhuun niitä katsellessa on oma oikeutuksensa, sillä sellaiset ainejoukkiot, olkoot ne kuinka pieniä hyvänsä itse maan massaan verrattuina, ovat kuitenkin osaltaan syynä siihen, että maan painopiste on siirtynyt sinne, missä se on, ja jos pohjoisnavan tienoille nousisi yhtä painava jäävuorijoukko, järkkyisi nykyinen merenpinta paikaltaan ja nousisi meidän seuduillamme ehkä satakin jalkaa.
Jos seisomme ihmiskäsien pystyttämän valtavan rakennuksen edessä, vain niin kaukana, että saamme kokonaiskäsityksen sen korkeudesta ja pituudesta, ja jos ympärystä muutenkin on ahtaasti rajoitettu eikä siinä näy mitään esinettä, joka korkeuden ja massan puolesta voisi kilpailla puheenaolevan rakennuksen kanssa, vaikuttaisi se painostavalta ja uhkaavalta, mikä olisi laadultaan jollei määrältään samanlaista kuin alppimassain vaikutus roomalaisiin, elleivät nämä rakennemassat olisi niin järjestettyjä, että ne symmetrisinä pitävät toisiaan tasapainossa ja osoittavat siten olevansa suunnitellut ja rakennetut kosmisten lakien ja inhimillisen tasapainon oman vaatimuksen mukaan. Jos Eiffel-tornissa olisi kohtisuoran keskiviivan toisella puolella kiinteätä massaa, toisella verkkomainen, ilmava kudos hoikkia, matkan päästä hämähäkin seitin kaltaisia rakenteen osia, ja jos tornissa vain toisella puolella olisi ulkonemia, joita painaisivat Notre-Damen korkuiset vahvat tornit, olisivat sen tasapainosuhteet ainakin katsellessa kumotut, samoin kuin sen symmetria, ja torni uhkaisi kaatua palasiksi. Samoin käy, jos se olisi rakennettu vinoksi, kuten Pisan ja Bolognan kaltevat tornit, nuo ilkeät näytteet rakennustaiteen ilveilystä.
Nyt esitetty riittänee osoittamaan, miksi monumentaalinen rakennustaide on vaistomaisesti johtunut seuraamaan symmetrian periaatteita rakennuksen päämassoja soviteltaessa. Kosmilliset lait ynnä ihmiselle hänen ruumiinrakenteensa perusteella luontainen tietoisuus symmetrian yhteydestä näiden kosmillisten lakien kanssa ovat tämän seikan syvimpänä pohjana, samoin kuin tämä tasapainon periaate pakottaa noudattamaan symmetriaa yksityiskohdissa, kuten oviaukkojen, ovien ja ikkunoiden sovittelussa ja niiden viivoja suunnitellessa.
Siitä merkityksestä, joka symmetrialla on plastiikassa, puhuin jo edellisessä luennossani. Toiset, sielullisemmat periaatteet vaikuttavat tässä tuntuvasti symmetriaa vastaan, sitä kuitenkaan kumoamatta. Ei mikään esteettinen periaate kumoa toista, vaan asettaa sen vain taustalle tai verhoo sen, kuten luonnonlakikaan ei kumoa toista. Plastiikassa on symmetrisellä asennolla sama tehtävä kuin n.s. perusasennolla voimistelussa. Perusasennosta lähtevät kaikki voimisteluasennot, symmetrisestä kaikki plastilliset. Plastillisesti ruma on jokainen asento, jota ei välittömästi tai muutamalla harvalla tempulla saa palautetuksi pysty- tai vaakasuorasti symmetriseen.
Kun luennoissani ehdin taidehistorian ja erikoisesti kuvanveiston alalle, saanen valaista tätä seikkaa esimerkeillä. Tässä tahdon vain huomauttaa erästä kohtaa, jolla on jonkun verran merkitystä aate-estetiikan kannalta:
Notkean ihmisruumiin voi sovittaa asentoihin, jotka ovat symmetrisiä, mutta silti rumia. Tämä todistaa, ettei symmetria ehdottomasti ja kaikissa oloissa edistä kauneutta. Sisällys- eli aate-estetiikka, joka edellyttää henkistä sisältöä kaikessa kauniissa, siispä myös muotokauniin yksinkertaisimmissa, alkeellisimmissakin aineksissa, matemaattisesti miellyttävässä, pitää symmetriaa voimien sopusointuisen tasapainon ja niiden terveellisen levon alkeellisimpana ilmauksena. Mutta jos menemme sirkukseen tai Tivoliin, missä esiintyy voimistelutaitureita, saamme nähdä seurueen hennompien ja notkeampien jäsenien olevan harjoitettuja näyttelemään ihmisruumista symmetrisesti muodostuneena myttynä, jossa kasvot paisunein suonin ja liikarasitusta ilmaisten kurkistavat jostakin aukosta polvien tai pohkeitten välistä. Mikäli lihaksia voi erottaa, esiintyy näissä, sitä mukaa kuin niiden palvelusta tarvitaan, sellaista jännitystä, joka viittaa asennon epäluonnollisuuteen ja piakkoin ilmenevään tuskallisuuteen. Meissä on se tunne, että voimistelija voi pysyä siinä vähän aikaa, mutta ei kauempaa, siitä kärsimättä.