Tässä on meillä symmetriaa, jolta on riistetty sen aatesisällys: voimien sopusointuinen tasapaino ja kokonaisuuden lepo. Symmetrian aistimukseen, joka muutoin sinänsä miellyttäisi, tulee lisäksi väärinkäytetyn voiman ponnistuksen, epäsuhtaisen olotilan vaikutelma, sanalla sanoen: sen vastakohta, mitä symmetria itsessään ilmaisee. Symmetrian havaitsemisen lisäksi tulee sen asennon tekemä vaikutus, joka riistää ruumiilta sen jalouden, luonteenomaisesti ihmisellisen, ja antaa sille jotakin hirviömäistä, mikä puuttuu useimmilta alemmilta eläintyypeiltä. Tuollainen näytös on jonkinlaista ihmisruumiin häväisemistä, tarkoitan tietysti esteettistä häväisemistä; se ei loukkaa sitä, mikä on kaikkea estetiikkaa korkeampaa, nimittäin moraalia, vaan ilmaisee, kuinka notkeita ihmisen lihakset ovat, mutta muutamien silmille se on kuitenkin ehdottomasti vastenmielistä, ja heistä se suosio, jota katselijat osoittavat temppuilijalle, näyttää todistavan, ettei Eurooppa, kun se pian jättää taakseen yhdeksännentoista vuosisadan, ole vielä päässyt raakalaisuudesta. Jos tällaisia temppuja olisi näytetty Alkibiadeen maanmiehille ja aikalaisille, jotka itse olivat kehittäneet ruumiittensa kauneutta esteettisellä voimistelulla ja niiden sotakelpoisuutta aseleikeillä, olisi temppuilijaa kaiketi kehoitettu esittämään taitoaan persialaisille tai nubialaisille, mutta ei Ateenassa.
Jos nyt siirrymme maalaustaiteeseen nähdäksemme, onko symmetrialla merkitystä tässäkin taidelajissa, joka itse olemukseltaan on vapaampi kuin mikään muu ja jossa esiintyy luontainen vastakohta jäykän matemaattiseen, ankaran ja kireän säännölliseen, niin huomaamme, että symmetrialla täälläkin on tehtäviä. Näin on laita etenkin rakennustaiteellisessa maalauksessa, missä maalaustaide esiintyy rakennustaiteen avustavana sisarena ja sen tehtävänä on koristaa seinäpintoja rakennustaiteellisessa, symmetrian periaatteen mukaan muovaellussa kokonaisuudessa. Tällöin saattaa maalaus, joka selvästi asettuu riippumattomaksi symmetriasta ja ehkäpä aivan tietoisesti pyrkii sitä uhmailemaan, jopa tuntua vastenmieliseltä sellaisesta katsojasta, joka muutoin ja taulumaalauksia katsellessaan kohtelee mielipahalla jokaista taiteilijan tietoista yritystä jättää mielikuvituksensa symmetrian säännön ohjattavaksi. Rakennustaiteellinen, monumentaalinen maalaus kunnioittaa ja sen täytyykin kunnioittaa symmetriaa, mutta sellaisella tavalla, joka ei orjuuta mielikuvitusta.
Läheisessä sukulaisuudessa tämän maalauslajin kanssa on mytologinen ja uskonnollinen maalaus. Mytologiselle katsantotavalle ja kuluneina vuosisatoina uskonnollisellekin oli se maailma, jonka ihmisen katse saattaa käsittää, aivan kuin rakennustaiteellinen kokonaisuus, jonka eri kerroksissa asuivat hierarkisesti järjestetyt olentoluokat: alinna tuonela, sen yläpuolella maa taivaan suojeluksessa elävine ihmisineen, sen päällä ilmapiiri ja maailmaa valaisevien valojen radat, sen yläpuolella taivaan kansi ja taivas, jossa asuu Jumala taivaallisine sotajoukkoineen.
Jos siis maalauksen tulee symboolisesti ilmaista ylimaallisen ja maallisen yhteys, niin mikäpä silloin on lähempänä kuin että tätä maailmanrakennetta perusaatteena pitäen annetaan taivaan avautua ja taulun pystysuoran keskiviivan tienoilla näytetään Isä Jumala, Kristus, neitsyt Maria, enkeliparvet pilvien yläpuolella maailmaa syleilevässä hohteessa ja sitten sen alapuolelle maan päälle ryhmitetään oikealle ja vasemmalle ihmisiä, jotka hartaina katselevat taivaallista näkyä. Tästä johdutaan pakostakin symmetriseen järjestelyyn.
Muuan Rafaelin kuuluisimpia tauluja, "Väittely" (Disputa), esittää saman symmetrisen järjestelyn. Taulun alaosassa, joka kuvaa suorakaiteen muotoisiin ruutuihin jaettua permantoa, on alttari, jonka kohtisuora keskiviiva jakaa tarkasti kahteen yhtäläiseen osaan. Alttarin molemmin puolin ryhmittyy kirkon opettajia ja seurakunnan jäseniä. Yläosassa, pilvien yläpuolella, istuu juhlallisessa piirissä patriarkkoja, apostoleita ja pyhimyksiä symmetrisiin puoliskoihin järjestyneinä. Keskellä tämän piirin yläpuolella näkyvät Jesus ja Maria, vielä korkeammassa tasossa liitelee oikealla ja vasemmalla neljä enkeliä, ja kaikkein korkeimmalla istuu Isä Jumala valtaistuimellaan.
Symmetrisesti järjestettyjä ovat myös Rafaelin "Josefin ja Marian häät", "Parnasso", "Heliodoruksen karkoitus" ja monet muut renesansin mestarien mainiot taulut. Minun ei tarvinne lisätä, että symmetria tässä on yhtynyt vapauteen, jossa jokaisella olennolla on yksilöllinen luonteensa ja itsenäinen asentonsa. Symmetrinen järjestely ei riistä niiltä vähääkään niiden persoonallisesta elämästä eikä vaikuta harkitulta ja tarkoitukselliselta. Symmetria tuntuu tässä päinvastoin luonnolliselta, välttämättömältäkin, koska taideteoksen kokonaisuudella on maailmanrakenteellinen perusaate ja tämän rakenteen puitteissa esitetään taivaan ja maan uskonnollinen yhteys. Jos haluamme nähdä, kuinka symmetria huonosti käytettynä voi herättää naurettavan vaikutelman, saamme siihen tilaisuuden eräässä kirkossa Guldbrandin laaksossa.
Siellä on taikka muutamia vuosia sitten oli taulu, joka esittää arvokasta pappismiestä perheineen. Oli sattunut niin, että hänellä oli yhtä monta poikaa ja tytärtä. Taulun keskellä on pappi puolisoineen, molemmat ankaran symmetrisessä asennossa. Isän vieressä seisovat pojat, pituuden mukaan järjestettyinä, niin että pienin on reunimmaisena; äidin vieressä tyttäret, hekin pituuden mukaan järjestettyinä kaikki samassa perusasennossa, suoraan eteensä katsellen. Kokonaisuudesta tulee, niinkuin Rafaelin äsken mainitussa taulussa, symmetrinen, pyramiidin kaltainen ryhmitys, mutta ei saa vaatia, että se tekisi tässä saman vaikutuksen kuin Rafaelin taulussa. Tässä se vaikuttaa koomilliselta.
Laatumaalauksessa, joka esittää jokapäiväistä elämää ynnä kaikkia sen satunnaisuuksia tai mitä niiksi nimitetään, on kuvioiden symmetrinen ryhmittäminen hullutusta, joka on vastoin tämän taidesuunnan aatetta. Olen nähnyt maalauksen, joka esittää maalaispitoja taivasalla, elonkorjuun jälkeen, ja jossa juhlivat ja oluttajuovat talonpojat, vaimot ja lapset on ryhmitetty symmetrisesti muodostaen pyramiidin. Sen huipulla seisoo hyväntuulisen näköinen mies, joka tuoppi kädessään näyttää huutavan "kippis", ei suinkaan juhlaan osaaottaville, vaan taulua katseleville. Vaikutus on aivan toinen, kuin mitä maalari on tarkoittanut. Kaikki näyttää harkitulta ja teennäiseltä, ja suurimpia onnettomuuksia, mitä laatukuvalle voi sattua, on se, että siinä huomaa jotakin teennäistä ja tarkoitettua. Juhlallinen ryhmitys on sitäpaitsi epäsuotuisa vastakohta sille vallattomalle ilolle, jota elojuhlan esitys tahtoo havainnollistaa.
Mutta vaikkapa kuvioitten symmetrinen asettelu onkin ristiriidassa laatukuvamaalauksen aatteen kanssa, vaikuttaa symmetrian aate tässäkin, mutta toisella tavalla: valokohtien, varjojen ja väripintojen keskinäisessä sovittelussa sopusointuun, niiden ja taulun huomattavien kuvioiden tasapainossa ja lopuksi siinä, että ihmiskuviot ja rakennustaiteelliset tai muut maalauksessa esiintyvät kohdat ovat sopusoinnussa. Näitä sovitteluja ei taulusta saa puuttua, koska maalaus muutoin menettäisi esteettisen vaikutuksensa, mutta ne ovat sellaisia, että ne itsestään johtuvat taiteilijan mielikuvitukseen, jolloin hän siirtää ne kankaalle ilman tahallisia laskelmia.
Kaikki muu symmetria kuin se, josta viimeksi huomautin, on karkoitettava maisemastakin, luonnollisesti lukuunottamatta sitä symmetriaa, mikä itsestään saattaa esiintyä maiseman eri esineissä, kuten havupuissa ja muissa kasvimuodoissa. Maisemataululta ei vaadita, että se esittäisi täydellisenä kokonaisuutena sen pienen palasen luontoa, jonka se tarjoo, yhtä vähän kuin sitä vaaditaan siltä maisemalta, jonka ikkunasta näemme ikkunanpuitteiden rajoittamana. Maisemataulun kehyksillä on sama tehtävä kuin ikkunanpuitteilla: mehän tiedämme, että maisemalla on kaihdettu jatkonsa niitten takana ja toisella puolella.