Kielessä ei ole sanoja nimittääksemme niitä suunnattoman monia värivivahduksia, joita on olemassa, yhtä vähän kuin sillä on ilmaisuvälineitä kuvatakseen kaikkea sitä kauneuden määrää, jota valo ja värit levittävät luomakuntaan. Tavallinen silmä voi hieman harjaannuttuaan eroittaa runsaasti 30,000 eri värivivahdusta, ja harjaantuneesta värien tuntijasta olisi aivan luonnollista, että kutakin tuollaista vivahdusta pidettäisiin itsenäisenä värinä ja että sille siis värien sanastossa annettaisiin oma nimensä. Mutta kieli tyytyy sisällyttämään ne kaikki vähäiseen määrään ryhmiä, samoin kuin valo-oppikin.

Suuri yleisö tyytyy yhteentoista tällaiseen ryhmään ja puhuu valkoisesta, harmaasta, mustasta, ruskeasta, purppurasta, punaisesta, keltaisesta, oranssista, vihreästä, sinisestä ja sinipunervasta. Optillisen tieteen kannalta ovat valkea, harmaa, musta, ruskea ja purppura tavallaan muukalaisia. Käytännöllisistä syistä täytynee niitä kuitenkin pitää ottolapsiksi hyväksyttyinä värien sisaruspariin. Oikeat värit, ne, joiksi auringonsäde taittuu sateenkaaressa ja prismassa, ovat punainen, oranssi, keltainen, vihreä, sininen ja sinipunerva. Näitä kuutta valontaittumaa valo-oppi nimittää väreiksi, samalla kun tutkija mielellään myöntää, että sielullisessa ja käytännöllisessä suhteessa valkoinen, harmaa ja musta, jotka ovat valonvivahduksia, sekä ruskea, joka on sekaväri, ovat oikeutettuja saamaan myös tämän nimityksen.

Ennenkuin lähden esittämään niitä kauneuslakeja, joita värien alalla on keksitty, sallittaneen minun sanoa pari sanaa näistä kunkin suoranaisesta esteettisestä vaikutuksesta ihmisten tunne-elämään. Tästä vaikutuksesta ei voida esittää mitään lakeja. Mikä arvo kullakin värillä sinänsä on esteettiselle rakenteellemme, ei voi käydä selville muulla tavalla kuin kysymällä mahdollisimman monilta ihmisiltä, mitä he tässä suhteessa tuntevat, ja siinä näyttää mielivallalta ja subjektiivisella olevan mitä paras tilaisuus noudattaa oikkujaan. Niinpä onkin se mielipide hyvin yleinen, että arvostelmat yksityisten värien kauneudesta ja merkityksestä tunteelle vaihtelevat loppumattomiin, joten tällä alalla ennen kaikkea on voimassa se vanha väite, että kullakin on oma makunsa.

Matkustajat, jotka eivät ole syvemmälti ajatelleet asiaa, mutta ovat nähneet erilaisia tapoja monien eri kansojen keskuudessa, ovat ennen muita kiintyneet siihen ajatukseen, että tällä alalla vallitsee sovittamaton eroavaisuus — että vaikutelmat eri väreistä ovat niin eriäviä, ettei niitä millään lailla voi johtaa mistään yleispätevästi inhimillisestä. Jos matkustaja on huomannut, että musta ei kaikkialla olekaan yleisesti käytetty suruväri, että punainen ei kaikkialla ilmaisekaan sotaista ja toimeliasta, vaan että tulimaalaiset käyttävät sitä rauhallisten tarkoitusten tunnusmerkkinä, kun taas valkoinen on heidän sotavärinsä, niin hän mielellään tekee sen johtopäätöksen, että tämä on mitä mielivaltaisinta, kun hän taas, jos hänellä on kylliksi huomiokykyä, voi eri värien ryhmittämiseen nähden päästä varmuuteen siitä, että se riippuu laeista, jotka ovat yhteisiä kaikille, hyvin erilaisillakin sivistysasteilla oleville kansoille.

Kuitenkin ovat sielutieteilijät ja fysiologit hyvin taipuvaisia otaksumaan, että myös kukin yksityinen väri vaikuttaa omalla tavallaan sielunelämään, vaikkapa tämän tavan arvostelmia ei voikaan ilmaista täysin tieteellisesti, vaan niihin luonnollisista syistä tuleekin symboolinen luonne. Eriäväisyydet näiden arvostelmien välillä he selittävät johtuviksi vaikutuksista, jotka niihin liittyvät ja joihin myöhemmin kajoan.

Uskon esteetikkojen ja fysiologien olevan oikeassa siinä, että jotakin yleispätevää voidaan sanoa myös yksityisten värien vaikutuksesta ihmiseen, olkoon hän eurooppalainen, neekeri, intiaani tai japanilainen. Mitä kuuteen spektriväriin tulee, olen omasta puolestani varma siitä, että sininen ja vihreä, nämä erikoisesti kosmilliset värit, ne, joihin taivas, meri ja maa silmissämme pukeutuvat, vaikuttavat aivan toisin kuin esim. punainen ja keltainen, herättävät toisen sielullisen tunnelman kuin ne, vaikkapa ei muusta syystä kuin siksi, että me olemme tottuneet näkemään suunnattomia pintoja edellisten värien peittäminä, kun toiset taas esiintyvät satunnaisemmin. Ei liene liioittelua siinä otaksumassa, että joka värillä on oma tunnesävynsä. Niinpä värit ovatkin kaikkina aikoina ja kaikkien kansojen keskuudessa olleet sieluntunnelmien symbooleina. Mielenkiintoista lienee luoda ohimennen katsaus tähän värisymboliikkaan.

Aloitan valkoisesta ja mustasta. Fysiikan tutkijat sanovat puhdasta taittumatonta valoa valkoiseksi ja käyttävät tätä sanaa siis toisessa merkityksessä kuin esteetikot, maalarit ja yleisö, kuitenkin hiukan liittyen heidän kielenkäyttöönsä, sillä heistäkin ovat valo ja valkoinen väri läheistä sukua. Jälkimäinen on kuin edellisen aineellistumus ja pimeän vastakohta.

Symboolisesti on valkoinen sielullisen puhtauden ja ylevyyden, sielun rauhan ja henkisen kirkkauden ilmaisuna. Lapsen sielullinen puhtaus on viattomuutta, aikuisten siveyttä, vilpittömyyttä, totuudenrakkautta. Senvuoksi puhutaankin viattomuuden valkoisuudesta, ja valkoista liljaa pidetään viattomuuden vertauskuvana. Morsiamen valkoinen puku on siveyden tunnusmerkki. Sitä käyttivät roomalaisten kesken kansan luottamukseen vetoavat politiikot hakiessaan virkapaikkoja. Muistona tästä meillä on vielä kandidaatti, joka johtuu sanasta candidus, valkoinen.

Kansat, joille ryhdin ja liikkeitten jalous on ollut ominaista, ovat käyttäneet valkoisia päällysvaatteita mieluummin kuin muita. Roomalaisten toga oli valkoinen, arabialaisen ja hindun vaipat samoin. Katolisen papin puku on valkoinen, kun hän toimittaa virkaansa; anglikaaninen pappi lukee, valkoinen pitkä kuoripaita yllään, rukouksen ennen saarnaa; itse saarnaa varten hän pukeutuu mustiin. Rukous vaatii ylevämpää asentoa kuin saarna. Rukouksessa anova kääntyy suoraan Jumalan puoleen ja asettuu hänen kasvojensa eteen; saarnatessa hän kääntyy kansaan, ja silloin hänen puheessaan voi tulla esille lämpöä, joka rikkoo ryhdin tasapainon ja sopusoinnun. Valkoinen väri voi sen vuoksi paremmin kuin musta vertauskuvallisesti liittyä rukoukseen.

Valkoisen vastakohta on musta, niin sanoaksemme ruumiillistunut pimeys.
Esteetikko Köstlin lausuu mustasta: