"Se on synkkä vieras, joka näkyy tunkeutuneen valon ja värien maailmaan kuin varjojen valtakunnan hirviö. Se on kaiken valo- ja väri-ilon varsinainen tuho, se on elämän hauta. Se ikäänkuin hiillyttää elämän ja jättää jälkeensä vain elottoman pohjasaon; se on olemassaolon vihollinen, kamalasti uhkaava ja harjoittaa pimeässä hävitystyötään. Musta on kauhun väri, vihan, salajuonten, murhan, leppymättömän vihollisuuden, sydämettömän julmuuden väri, pahan, helvetillisen, pirullisen väri. Mustalla on runoutensa, mutta se on hirmun runoutta."
Omituista on kuulla tällaista omaan aikaamme kuuluvan miehen tunteenpurkausta — miehen, joka itse on käynyt mustiin puettuna, nähnyt joka päivä ympärillään mustiin tai sitä lähellä oleviin väreihin puettuja ihmisiä, nähnyt mustiin puetun papiston toimivan kirkossa ja nähnyt mustia ruumisvaunuja, ruumisarkkuja ja hautajaissaattoja. Tuntuu siltä kuin Rigveda-ajan mies puhuisi hänen sanoillaan. Hänen käsityksensä mustasta on aivan sama kuin Rigveda-ajan laulajain käsitys pimeydestä, johon he eivät sekoittaneet yötä. Musta pimeys oli arjalaisista esi-isistämme 1,000 vuotta e.Kr. juuri samaa, mitä Köstlin on lausunut. Sen sijaan oli yö heistä jumalallinen olento, joka tähtien valolla ja kuun loisteella ja vahvistavalla unella virkisti pimeyden kauhujen ahdistamia ihmisiä. Rigveda-arjalaisten käsitys onkin sama kuin kaikkien kansojen, ei yksistään luonnonkansojen, vaan muidenkin. Kostiin on epäilemättä oikein esittänyt mustan värin tunnesävyn.
Fechner huomauttaa, että meidän eurooppalaistenkin kesken, jotka pukeudumme mustiin tai tummiin vaatteisiin, ja joille musta on käynyt tavallaan pyhäksi, kukaan ei varmaankaan haluaisi asua huoneissa, jotka olisivat maalatut kauttaaltaan mustiksi ja sisustetut yksinomaan mustilla huonekaluilla. Eivät edes luostarin komerot ole mustia, vaan valkeita, vaikka musta, joka ei kiinnitä silmää katselemaan, tuntuisi parhaiten sopivan hartaaseen mietiskelyyn. Valkeilla kirjaimilla mustalle paperille painetut kirjat sopisivat ehkä manalan kirjastoon, lautturi Karonin kirjahyllylle, jos hänellä se on, mutta niillä on ehdottomasti pelottava vaikutus eläviin ihmisiin. Jos lapset saisivat noudattaa omaa mieltänsä, eivät he varmastikaan valitsisi mustia vaatteita, kun toisia olisi saatavissa, eikä nuorisokaan. Samoin menettelisivät luonnonkansat.
Siitä huolimatta on musta väri yhä enemmän vallannut itselleen suosiota eurooppalaisten kansojen kesken. Tässä näemme esimerkin mielleyhtymien voimasta. Musta on, kuten Kostiin sanoi, synkkä vieras, jonkin elämälle ja elämänilolle vastaisen vertauskuva. Näin ollen tulee mustasta kuoleman arvoituksen symbooli ja, kun vainajia surraan, heihin kohdistuvan murheen tunnuskuva. Tätä mielleyhtymän raivaamaa tietä eurooppalaiset ovat joutuneet siihen, että he surua ja kuolemassa piilevää arvoitusta merkitsemään käyttävät samaa väriä, joka alkuaan luonnolliselle mielelle kuvastelee kamalaa ja pahaa. Siinä on ristiriita, kun ajattelemme, että kristillisen mielialan mukaan kuolema voi olla voitto ja kauneuden ja elämän alkukotiin johtava portti.
Älköön senvuoksi ihmeteltäkö, että eurooppalaisessa maailmassa on vielä jokunen poikkeus mustan värin esikuvallisesta käyttämisestä. Roomalaisen kirkon korkeimmat arvohenkilöt, kardinaalit, surevat sinipunervassa puvussa. Ranskan kuningattarilla oli etuoikeus surra valkopukuisena. Valkoinen on myös kiinalaisten suruväri. Juutalaisten suruväri on oikeastaan sininen. Helleeneillä ja roomalaisilla ei ollut varsinaista suruväriä.
Sittenkun mustasta väristä mielleyhtymän tietä oli tullut suruväri, tarvittiin tuskin muuta kuin askel eteenpäin, jotta mustasta tulisi vakavan elämänkatsomuksen, vilpittömän, velvollisuudentuntoisen, elämän tärkeihin kysymyksiin kääntyneen käytännöllisen mielen tunnuskuva. Tämä käsitys mustasta on vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla täysin varmistunut, mutta se onkin nyt niin vankka, että meidän on vaikea kuvitella vakavien miesten käyttävän niitä iloisia värejä, jotka olivat ominaisia miespuvuille vielä kahdeksannellatoista vuosisadalla.
Vaikeampi lienee mielleyhtymän tietä antaa valkoiselle muuta merkitystä kuin mikä sillä tunnesävynsä vuoksi todella on. Joka tapauksessa tunnustettaneen vastedeskin sen pätevyys puhtauden tunnuskuvana siitä luonnollisesta syystä, että valkoinen ja lika eivät siedä toisiaan. Likaisenvalkoisessa on jotakin kammottavaa, innoittavaa. Jokaisen puhtautta harrastavan kansan keskuudessa on tahrattoman valkean merkitys kotielämässä ja jossakin osassa pukua puhtaitten tapojen todisteena, jota ilman se ei halua olla. Jos valkoinen pöytäliina tai valkoiset liinavaatteet joskus väistyisivät mustan, harmaan tai kirjavan tieltä, olisi se kansallisen rappeutumisen merkkinä. Pesu on kuitenkin kallista, ja kenties ulkonainen tarkoituksenmukaisuus, rahallisten menojen supistaminen tuo muassaan muutoksen, jota muodin hirmuvalta ei yksin tähän mennessä ole saanut aikaan.
Mutta tämä ei tosiaankaan olisi edistystä, vaan rappeutumisen merkkinä. Siveellisen ja ulkonaisen puhtauden tunteet ovat toisilleen sukua. Ihminen, jolla on vähänkin mielikuvitusta, näkee sielunelämänsä toisen tai toisen värisenä. Jos hän on puhtautta harrastava, näkee hän siveellisen sielunelämänsä valkoisena eikä halua sitä liata alhaisella ajatuksella, huonolla teolla, vaikka ei kukaan muu kuin hän itse saisi sitä tietää.
Kuitenkin on olemassa jotakin, mikä saattaa antaa mustallekin värille tunnesävyn, jota sillä itsessään ei ole. Se on valo. Kiiltävän musta, sellainen musta, joka auringossa tai keinotekoisessa valossa ilmaisee vaihtelevia vivahduksia, vapautuu siihen muuten kuuluvasta synkkyydestä, mutta pysyy vakavuutta kuvastavana. Valo antaa mustalle, kuten kaikille muillekin väreille, jotakin, mikä lieventää sävyä, jos väri on valonarkaa, mutta tehostaa sitä, jos se on valolle altis. Valkoisen ja mustan vaikutuksesta väriyhtymissä saanen tilaisuuden puhua etempänä.
Valkoisen ja mustan välillä on harmaa monine vivahduksineen. Eräissä näistä vivahduksista on itsessään jotakin painostavaa, herättäen epäilystä ja haluttomuutta, toisilla on lempeästi tyynnyttävä tai puolueeton luonne. Kansojen ja niiden kirjallisuuden symboliikassa ei harmaalla ole mitään erikoista merkitystä, harmaantuvia tai harmaita hapsia lukuunottamatta, joita kaikessa runoudessa, vanhimmista ajoista nykyaikaan saakka, on ylistetty jalojen kasvojen koristeina, mutta narrin kasvoja rumentavina. Poliittisessa symboliikassa — sillä sellaistakin on olemassa — on harmaa ainakin meillä saanut verrattain suuren merkityksen: siitä on tullut poliittisesti puolueettomien tai kannattomien väri, kuten sinisestä on tullut tasaisen edistyksen, mustasta taantumuksen, punaisesta yhteiskunnallisen vallankumouksen väritunnus.