Tulen nyt prismaväreihin. Äärimmäisenä vasemmalla on sateenkaaressa samoin kuin yleensä prisman asteikossa punainen. Punaiset värivivahdukset näköpiirissä ilmaisevat myös tavallisesti päivän tai auringon nousua. Spektrivärien joukossa on punainen yleensä pimeyden terävä, esille pistävä vastakohta. Sen monet ja keskenään hyvin erilaiset vivahdukset vaikuttavat sen, että sillä myös on hyvin erilaiset tunnesävyt.
Kaikki kansat ja rodut ovat yhtä mieltä siitä, että tummanpunaisessa, purppuraa lähinnä olevassa, on jotakin voimakasta, valtavaa, mutta samalla uhkaavaa ja intohimoista. Eläinkunta näyttää tuntevan jotakin samanlaista, tummanpunaisen värin vaikutusta kokiessaan. Kaikkien sotaisten kansojen keskuudessa, mikäli tiedän, on punainen aina ollut taistelun värinä. Näkönsä saanut, ennen syntymästään asti sokea kertoi, että hän helakanpunaista ensi kerran nähdessään tunsi jotakin samanlaista kuin torven rätistessä ja että taivaansinisen näkeminen toi hänen mieleensä huilunsäveliä.
Luonnonkansat yleensä pitävät erityisesti punaisesta. Tässä on muistettava, että punainen harvoin esiintyy luonnossa kovin suuriksi pinnoiksi levinneenä, ja että se siellä esiintyessään tavallisesti on yhteydessä viheriän kanssa, joka on sen täydennys väri, tai sinisen kanssa, joka on läheisintä sukua sen täydennysvaalille. Esiintyessään suurin määrin punainen luultavasti väsyttäisi luonnonkansojen silmiä yhtä hyvin kuin sivistyneidenkin.
Viimemainittujen kesken tapaa harvoin voimakasta punaista käytettynä päävärinä puvuissa tai asuinhuoneissa. Jokainen tuntee itsestään, että näköelimet, jotka ovat sovitetut ja totutetut sellaisiksi kuin meidän, tuskin voisivat kauankaan sietää tummanpunaista taivasta sinisen asemasta, tummanpunaista maata vihreän sijasta.
Mutta punaisella on monta toisistaan suuresti eriävää vivahdusta erilaisine tunnesävyineen. Kun tummanpunainen on, Köstlinin sanoja käyttääksemme, polttava, huutava ja meluava, on taas vaalean- tai ruusunpunaisella toinen tunnesävy, varsinkin, mitä enemmän lähestytään valkoista. Siihen tulee silloin jotakin hienoa, vienoa ja ihanteellista. Tuo vienonpunainen, joka heikosti alkavan aamuruskon lailla paistaa lapsen tai nuoren neidon poskilla valkean hohteen läpi, on sotaisen tummanpunaisen kaltainen vain siinä, että se ilmaisee valoa ja elämää.
Lähinnä punaista on väriasteikossa oranssi. Sen asema punaisen ja keltaisen välillä määrää sille kuuluvan tunnesävyn. Punaoranssilla eli keltapunaisella on luonnonkansaan suosio puolellaan. Goethe huomauttaa, että tarmokkaita, terveitä, mutta raakoja ihmisiä tämä väri miellyttää erikoisesti. Samoin kuin tummanpunainen herättää tämäkin väri eläimissä levottomuutta ja vihaa. Tämä väri, sanoo Goethe, järisyttää uskomattomasti eräitten ihmisten hermoja. Keltapunaiseksi maalattu tai kalustettu asuinhuone olisi ajan mittaan yhtä sietämätön kuin tummanpunainen tai vieläkin kiusallisempi. Punakeltaisella taas on kaiken lämpönsä ja voimansa ohella vienompi tunnesävy, samalla kun se tuntuu kuvastavan voimaa. Se on kullan väri.
Keltainen on prisma-asteikon ja sateenkaaren keskimäisessä ja kirkkaimmassa osassa. Keltainen on kirkkain kaikista väreistä. Jos valkoisen valovoima merkitään luvulla 1,000, on keltaisen valovoima 6,400, mutta punaisen vain 2,300. Hauska on lukea Köstlinin kuvausta täyteläisestä keltaväristä. Se on, sanoo hän, ylellisyyden, ihanuuden, kunnian ja majesteetin väri. Se on loistelias, rikas, upea, mutta ei tunteellisen hieno, ei kaino, vaan vaatelias ja ylpeä, ilman syvyyttä ja valovoimastaan huolimatta lämmötön. Se on ylimielisyyden, kopeuden, hengettömän koreilun väri, varsinaisesti sultaanimainen, faraomainen, bramaanimainen, itämaispapillinen.
Tummentuneena keltaisen voima lisääntyy, mutta loisto vähenee. Mitä enemmän se lähenee valkoista, sitä enemmän se myös kadottaa loistettaan, mutta voi silloin yhä enemmän lähetä jaloa hienoutta ja runoutta; silloin se lähentelee auringonvalon laatua.
Fechner huomauttaa sattuvasti, että harva väri esiintyy niin monenlaisissa mielleyhtymän tapaisissa suhteissa kuin keltainen, ja että sen vaikutus juuri siksi voi olla niin erilainen.
Keltaista väriä tapaamme auringossa, kuussa, tähdissä, kullassa; siis taivaallisissa ja maallisissa koristuksissa. Ei siis ole ihme, että kullasta kaikkien kansojen kesken on tullut vallan ja rikkauden vertauskuva. On kuitenkin huomattava, että tämä koskee vain kiiltävän keltaista. Himmeänkeltaista tapaamme niin useissa esineissä, jotka osaksi ovat mieluisia, osaksi epämieluisia, että nämä keltaisen vivahdukset aiheuttavat mitä erilaisimpia arvostelmia. Harmahtava tai täplikkään himmeä keltainen vaikuttaa aina epämieluisesti, samoin kuin keltataudin väri. Keltainen ei ole siis yksistään vallan ja loiston symbooli, vaan siitä on myös tullut sairaalloisen, erikoisesti kateellisen vertauskuva, ja kateus onkin lähellä ylpeyttä ja vaativaista korskeutta. Kateus suhtautuu ylpeyteen, niinkuin loistonsa menettänyt keltainen vielä loistavaan.