Mitä taas auringonvaloloistoon tulee, on se näiden mielleyhtymien ja mielialojen ulkopuolella, koska se antautuu kaikille uusille väreille ja tarkoittaa vähemmän itseään kuin sitä, että toimittaisi kaikelle muulle jotakin omasta ihanuudestaan. Se on siis todellisen majesteetin symbooli. Sanotusta näemme, että keltainen ei näyttele miellyttävää osaa värisymboliikassa. Toisenlainen merkitys voi sillä kuitenkin olla värisoinnuissa, joihin myöhemmin siirryn.
Keltaisen naapurina prisma-asteikossa on vihreä. Valo-oppi myöntää vihreälle väliaseman eri spektrivärien joukossa aaltopituudesta ja värähdysnopeudesta riippuen. Se on, huomauttaa sielutieteilijä von Volkmar, oikea keskinkertaisuuden ja tasapainon väri tunne-elämäänkin nähden, ja se oli myös keskiaikana Saksan porvariluokan mieli väri. Täysivihreä, josta jokainen keltainen vivahdus on kadonnut, mutta joka hiukan lähenee sinistä, on aina ollut normaalisten, lapsuusiästä päässeiden henkilöiden mieliväri.
Tunnettu tanskalainen luonnontutkija Örsted sanoi, että hänessä heräsi luottavaisuuden tunne, kun hän sitä katseli; toiset ovat sanoneet, ettei värien alalla saa pyytää enempää kuin mitä tuo siniseen vivahtava vihreä antaa, sillä jos puhtaassa vihreässä onkin vielä liiaksi maallista, liiaksi porvarillisen tyytyväistä, niin saavat ne vihreän vivahdukset, jotka lähenevät sinistä naapuria, jotakin kohottavan runollista, jotakin siitä kaihosta, joka kiitollisena maallisesta ilosta kuitenkin tuntee ja kaipaa korkeampaa.
Tällaisen vaikutelman tekevät sinisenvihertävät vuoretkin, jotka häipyvät kaukaisuuteen, ja meren sinivihreä pinta. Täysivihreä sinänsä on tyytyväisyyden, tyydytyksen väri; siniseen vivahtava vihreä luo nykyhetken tyydytyksestä katseensa tulevaisuutta kohti, joka antaa sielulle korkeamman mielihyvän. Tästä vihreän vivahduksesta on symboliikassa myös tullut toivon väri. Se tyytyväisyys, se vapaus epäsoinnuista, mikä henkii vihreästä, on myös aiheuttanut sen, että asuinhuoneet usein maalataan tai paperoidaan vihreä päävärinä. Se vaikuttaa tyynnyttävästi, hermojavahvistavasti, työtäedistävästi.
Vihreän vieressä väriasteikossa on sininen, ja nämä molemmat naapurit ovat koko asteikossa ainoat, jotka sopivat hyvin yhteen, jos ne sovitetaan suuriksi pinnoiksi vieretysten. Sen selittää molempien värien vienous ja niukka valovoima, minkä vuoksi vihreä maa ja sininen taivas, vihreät niityt ja järven sininen pinta eivät lainkaan aiheuta epämieluisaa värivaikutusta. Erikoisesti sininen väri on valosta köyhä, vaikkei silmä käsitäkään tätä köyhyyttä sille viaksi. Päinvastoin: sen valoköyhyys vahvistaa sitä tunnelmaa, että se on jotakin aineetonta, ja sen valon vähyys on niin vahvasti liittynyt siihen, että hämärän tullessa ja muuttuessa pimeäksi siniset esineet viimeiseksi menettävät värinsä. Meluisa punainen sammuu ensimäiseksi, aivan kuin sen valoloisto ei oikein viihtyisi melussa; sininen sammuu viimeiseksi ja voi vielä säilyä yön tähtikirkkaalla taivaalla.
Niinpä on sinisestä tullutkin uskollisuuden tunnus, ehkäpä juuri tämän huomion perusteella. Sininen ei ole ylpeä, ei loistelias eikä komeileva, siinä ei ole intohimoa eikä kiihkeyttä, ei se tunkeile. Sielullisesti se on keltaisen vastakohta, mutta rauhallisen suloinen, virkistävän tuore. Kylpy sinisessä eetterissä, siemaus sen tunteelle mitattomasta, puhtaasta ja kirkkaasta syvyydestä on kangastanut runoilijan mielikuvitukselle enkeleitten arvoisena, sanomattomana nautintona.
Sininen on, kuten buddhalaisten Nirvana, jotakin aineetonta, johon sielu, hukkaan joutumatta, tahtoisi vaipua yhtyäkseen maailman henkeen. Se on, kuten joku on sanonut, suloista "ei mitään", runollista tyhjyyttä. Jos sinisessä on kaipuuta, on siinä myös sen tyydytystä. Ei siis kumma, että romantiikka puhui "sinisestä kukkasesta" ihanteenaan.
Ruiskukka on vaatimaton, lemmikki pyrkii piiloon, mutta muutamien mieli, nautittuaan hetken puutarhojen ja kasvihuoneiden loisteliaista kukkaskuningattarista, tuntee virkistyvänsä palatessaan noiden pienien kainojen pariin, jotka ovat saaneet katseeseensa jotakin taivaisen puhdasta. Sininen on puhtaan, taivaisen, ihanteellisen vertauskuva. Kaikki sen vivahdukset ovat kauniita, kun taas muiden värien vivahdukset eivät kaikki ole sitä lajia, että ne miellyttäisivät ihmissilmää. Valkeaan sekoittuneena esiintyy sinisen eetterimäinen olemus paremmin; vihreään sekaantuneena taas sen lempeä, rauhallisuutta herättävä herttaisuus.
Vielä ei ole yhdenkään maalarin tai runoilijan mieleen juolahtanut pukea Mefisto tai joku muu saman sotavoiman edustaja siniseksi. Musta ja verenpunainen tai yksinään tulipunainen ovat tähän asti saaneet palvella tätä tarkoitusta. Sitä vastoin näemme renessanssin maalarien käyttävän sinistä niissä verhoissa, joihin puettuina maailman luoja, maailman vapahtaja ja naisihanne Maria esitetään. Muut silloin myös käytetyt värit ovat sinisen sopusointuisia täydennyksiä.
Äärimmäisenä prisma-asteikossa on sinipunerva eli violetti, jonka aallonpituus on lyhyin ja värähdysnopeus suurin. Sinipunerva vaikuttaa levottomalta; näennäisesti, mutta ei fysikaalisesti, jos Young-Helmholtzin väriteoria on oikea, on sinipunerva sinisen ja punaisen sekoitusta. On kuin viimemainitun värin tarmo ja rajuus ei oikein tuntisi tyyneyttä tai kunnioittaisi vienoutta siinä väliaineessa, sinisessä, johon se tässä on joutunut.