Ei kannata kuitenkaan valittaa sitä, että taiteen alalla on muotityranniaa, sillä valitukset eivät sitä poista, ja korvauksen saamme siitä, että tyrannin tavallisesti kukistaa toinen, joka ei kulje edellisen jälkiä, vaan päinvastaiseen suuntaan. Ja kaiken tämän ohessa on kuitenkin taiteen ja kauniin alalla vaikuttamassa pysyviä lakeja, joita voidaan rikkoa, mutta ei poistaa, ja jotka ajoittain taas pääsevät täysiin oikeuksiinsa.
Olen edellisessä luennossa koettanut esittää eräitä näistä laeista. Sitä täydennyslakia, josta viimeksi puhuin, huomataan noudatetun egyptiläisten ja assyrialaisten, samoin kuin kaikkien myöhempienkin aikojen teoksissa. Ne väriyhtymät, jotka eivät miellytä meitä, eivät yleensä miellyttäneet heitäkään; ne värisoinnut, jotka ilahuttavat silmiämme, ovat ilahuttaneet heitäkin.
X
KAUNIS JA TARKOITUKSENMUKAISUUS.
Niin kauas kuin nyt olen ehtinyt luennoissani, olen koettanut osoittaa, että jos, kuten sananlasku sanoo, mielestä ja mausta riippuu mikä on kaunista, niin ei itse maku kuitenkaan riipu sattumasta, vaan seuraa eräitä, osaksi ihmisestä itsestään ja hänen kehitysasteestaan, osaksi myös itse luonnosta johtuvia lakeja ja periaatteita. Näitten lakien ja periaatteiden joukosta olen huomauttanut symmetriaa ja suhteellisuutta ja suhteellisuudesta taas kultaisen leikkauksen lakia sekä lopuksi värien maailmassa vastakohtalakia, täydennyslakia, joka on kaikkien täällä vallitsevien lakien pohjana.
Taidehistoria vahvistaa näiden lakien ja periaatteiden pätevyyden kaikkiin aikoihin ja kansoihin nähden. Ei käy kieltäminen, että estetiikka ja taideteoria ovat astuneet tunnustettavia tulevaisuudelle lupaavia askelia, kun niiden on onnistunut ne keksiä, vaikka ne kuuluisivatkin niin sanoaksemme alkeellisimman kauniin alalle ja ovat vain pohja, jonka yllä ylemmät henkisemmän, vapaamman kauneuden ilmiöt liikkuvat seuraten toisia ja korkeampia lakeja.
Mitä tulee taiteilijan suhtautumiseen alkeellisen kauneuden lakeihin, voi hän kyllä olla niistä tietämätön, koska hän, jos hänellä on luontainen taiteilijan kyky, seuraa niitä vaistomaisesti, kuten lapsi kävelemään opetellessa noudattaa tasapainolakia ja puhumaan opittuaan kieliopin lakeja. Jos taiteilija ne tuntee, ei niiden tärkinkään tunteminen voi auttaa häntä luomaan arvokasta taideteosta, sillä siihen tarvitaan lisäksi toisia ominaisuuksia, joista puhun myöhemmin.
Mutta samalla kun täytyy tätä huomauttaa, samalla kun koe epäonnistuisi surkeasti, jos henkilö, jolla ei ole luovaa mielikuvitusta eikä herkkää vastaanottokykyä, koettaisi vain esteettisten lakien tuntemuksen perusteella sommitella taideteosta — hän saisi silloin aikaan vain sommitelman, mutta ei elävää kokonaisuutta — täytyy toisaalta huomauttaa, että hänellä on hyötyä niiden tuntemisesta, etenkin uransa alussa, koska ne voivat auttaa häntä välttämään erehdyksiä, joihin hän muuten voisi langeta, ja keksimään syitä vikoihin, joita hän itse huomaa tehneensä. Muistutan tässä niistä esimerkeistä, joita edellisessä luennoissani mainitsin. Harmaat kuviot keltaisella pohjalla saavat violetin vivahduksen, koska violetti on keltaisen täyteväri. Pyrkiessään kankaalle toistamaan ne värit, jotka luulee näkevänsä jäljennettävässä alkuperäisessä teoksessa, aloittelija siis on taipuvainen kopiossaan esittämään violetilla värivivahduksella ne kuviot, jotka alkuperäisen keltaisella pohjalla ovat harmaita, ja siten häneltä jää saavuttamatta se värivaikutus, jonka hän aikoi toistaa.
Alkeellisesti kauniin lakien tuntemuksella on senvuoksi oma arvonsa. Ja sen laita on samoin kuin kaiken muunkin tiedon: sillä on oma arvonsa itsessään. Saattaa olla hyvä toimia vaistomaisesti oikein, luoda vaistomaisesti kiitettäviä teoksia, tietämättä kuinka tai miksi. Mutta on inhimillisesti kauniimpaa, että taiteilija samalla voi ymmärtäväisesti harkita, mitä on tehnyt. Renessanssin suuret maalarit koettivat keksiä sen lait, mitä tekivät; Goethe ja Schiller tutkistelivat sitä taidetta, jota harrastivat, runoutta, ja hakivat sen lakeja. Shakespeare harkitsi draaman periaatteita. Vaikka heistä ei sen takia tullutkaan parempia taiteilijoita, eivät he siitä huonontuneetkaan. Mutta varmaa on, että he siten esiintyvät henkisesti rikkaampina persoonallisuuksina.
Kuten sanottu: niiden harvojen kauneuslakien tuntemus, jotka on kokemusperäisesti voitu määrätä, ja niiden monien, joihin tätä tietä ei päästä käsiksi, ei koskaan voi olla muuta kuin taiteen aakkosia. Se suhtautuu luovaan taiteeseen kuin kielioppi runouteen, kuin akustiikka ja sointuoppi musiikkiin. Kielioppi ei tee kenestäkään runoilijaa; akustiikka ja sointuoppi eivät tee kenestäkään säveltäjää, vaikka runoilija onkin paremmin varustettu tuntiessaan kieliopin säännöt ja säveltäjä paremmin, jos tuntee ne aritmeettiset säännöt, joiden mukaan soitannollisen taideteoksen alkeita voidaan mitata.