Oikeassa sävelrunossa ei säveltäjä itse rakentele matemaattisesti mitään, vaikka matematiikalla onkin merkityksensä sävelrunon kaikissa aineksissa. Värillisessä mestariteoksessa maalari ei ole harkinnut mitään matemaattisesti, vaikka jokaisella hänen käyttämällään värillä on valovoima, jonka voi numeroilla ilmaista, ja vaikka tätä enemmän tai vähemmän vastaavat valovärähdykset, joiden lukumäärän sekunnissa fyysikko voi laskea. Mielikuvituksen luomat eivät ole laskentotehtäviä, vaikka niiden samoin kuin koko luomakunnan kaikkineen, mikä aisteillemme ilmaantuu, täytyy esiintyä määrällisenä ja siis aineksiinsa nähden mitallisena. Rytmit, symmetriat, suhteet, vastakohdat ovat niin sanoaksemme ne mitalliset ainekset, joita mielikuvitus käyttää hyväkseen ja muodostelee sielullisten ja henkisten lakien mukaan, olkoonpa puhe runosta tai säveleestä, temppelistä, kuvapatsaasta tai maalauksesta.
Ne lait, joista tähän asti olen puhunut, koskevat objektiivisesti kaunista sen paikkasuhteissa ja levossa. Mutta liikunnollakin on kauneutensa, ja tämä kauneus on suurempiarvoinen kuin levon. Vedenpinnan väreileminen tuulessa, auringon kimmeltävässä paisteessa, meren aaltoilu, koski, suihkulähteen vesipatsas, pilvien leijaileva vaellus, linnun lento, hevosen juoksu viehättävät katsetta. Jo siinä, että katseltava esine muuttaa paikkaa, tai kun se, kuten suihkulähteen vesipatsas, pysyy alallaan, mutta tämän rajoissa ilmaisee alituista liikettä, piilee jotakin, mikä viehättää tunne-elämäämme, sillä tämä kaipaa määrätyissä rajoissa vaihtelua ja muutosta, koska alati samat vaikutelmat tylsyttävät tunnehermoja uhaten sielunelämää pysähdyksellä.
Tunne-elämälläkin on lakinsa. Tärkein näistä on niin sanottu suhdelaki. jonka mukaan vaikutteen muuttuminen on välttämätöntä, jotta tuon vaikutteen tietoisuuteen liittyy tunnetta, ja jonka mukaan tunteen voima on riippuvainen muutoksen asteesta. Kun jokin sisäinen tila tulee toisen sijalle, joutuu arvotuomiomme alaiseksi siirtyminen toisesta toiseen ja se tunne, jonka siirtyminen herättää.
Tästä laista, suhdelaista, on tärkeitä seurauksia, joita voidaan sanoa toisasteisiksi laeiksi. Yksi näistä toisasteisista laeista, jolla on ollut mitä suurin vaikutus taidehistoriassa, on tylstymislaki, jonka mukaan jokaisella vaikutelmalla on taipumus heikentyä jatkuvaisuutensa tai liian pikaisen toistumisensa takia. Tämän lain rinnalla, sen luonnollisena täytteenä, on uutuuslaki, jonka mukaan kaikki uusi, olkoon se odottamatonta tai kaivattua tai äkkiä saavutettua, herättää eloisan tunteen.
Muistelkaamme Xenofonia ja hänen sotilaitaan, kun he Kunaxan kentältä palatessaan, rasittavien marssien jälkeen karujen vuoriseutujen halki, näkevät meren siniset ulapat pyhältä Teches-vuorelta. Kun etujoukko on noussut vuoren huipulle, päästää se meren nähdessään ilon ja hämmästyksen huudon, jonka joukko joukon perästä toistaa sitä mukaa, kuin he ehtivät sinne ylös. He huutavat: "meri, meri!" ja upseerit ja sotilaat syleilevät toisiaan ilosta itkien. Muistelkaamme sitä vaikutelmaa, jonka Stanley ja hänen miehensä saivat, kun pitkän vaelluksensa jälkeen hämärissä aarniometsissä näkivät edessään auringonvalaisemia kenttiä tai Tanganikan sinisen pinnan.
Ne hyväätekevät vaikutukset, jotka matkoilla voi olla, perustuvat uutuuden lakiin, jota matkavaikutelmat tyydyttävät, ja tylstymislakiin, joka tällöin harvemmin pääsee vaikuttamaan. Nämä lait, tylstymislaki ja uutuuslaki, eivät ole vaarattomia ihmisen kaikkein korkeimmille, etenkin siveellisille harrastuksille. Ihmiselämän järjestäminen siten, että tyytymys jokapäiväiseen ja uskollisuus ympäristöämme kohtaan säilyy samalla kuin pirteä tunne-elämä, vaatii sen vuoksi taitoa, jota toisten sielullisten lakien vaikutus onneksi helpottaa. Tältä kannalta on mielenkiintoista todeta, mitä nuorekkaat kansat vaistomaisesti ovat tehneet sitoakseen tunne-elämänsä synnyinkaupunkiin ja synnyinseutuun ja menetelläkseen niin, että uutuuslaki näissäkin ahtaissa rajoissa tyydytetään ja tylstymislakia vastustetaan. Siitä johtuu se into, joka antiikin aikana koristi helleenien kaupunkeja ja renessanssin aikana Italian kaupunkeja taiteen kauneusaarteilla, pannen ne kaikkien nähtäviksi. Siitä se innostus, jolla valtiollista elämää ja sen jännittäviä kysymyksiä ja pulmia käsiteltiin. Ateenalaisella ja firenzeläisellä oli mielestään kokonainen maailma kaupunkinsa muurien sisäpuolella tarjoomassa silmälle ja ajatukselle alituista vaihtelua.
Missä puuttuu vaihtelua eikä esiinny muita kysymyksiä kuin jokapäiväistä leipää koskevia, missä elämä pukeutuu vain käytännöllisten tarpeitten pukuun ja jää kauneuden tarpeitten tyydyttämistä vaille, siellä laskeutuu jotakin ummehtunutta, painostavaa ja ajanmittaan tylsyttävää tunne-elämäämme. Siitä johtuu se ilmiö, että paimentolaisheimot ovat niin työläästi voineet mukautua turpeeseen sidotun maanviljelijän tapoihin. Toihan vaeltaminen mukanaan vaihtelua ja aukaisi katseelle uusia näköaloja. Siitä johtuu myös maataviljelevien kansojen, kuten keltiläisten, roomalaisten, germaanien, halu sotaisiin seikkailuihin ja ryöstöretkiin, jotka keskeyttivät yksitoikkoisuuden, antoivat hermoille toisen tunnelmasävyn ja palauttivat heille jossakin määrin sen vaihtelun, joka kuuluu paimentolaiselämään ja jota vailla paikallaan pysyvä elämä on uusien, korkeampien etujen vuoksi.
Näillä sanoilla olen tahtonut vain viitata liikunnon ja siitä johtuvien muutosten merkitykseen tunne-elämälle ja sen ohessa taiteellekin. Kun plastiikka ja maalaustaide ihmisruumiin jäsenrakennetta esittäessään siirtyivät sitä vain lepotilassa kuvaamasta näyttämään sitä näennäisesti liikkuvana, oli se erittäin suuri edistys. Vasta siten taideteokset alkoivat näyttää eläviltä.
Kaikki liikkeet eivät kuitenkaan ole kauniita. Estetiikka sanoo, että liike on kaunis vain silloin, kun sitä katsellessa herää ajatus moninaisen alistumisesta johonkin yhteyteen, ja kun huomaamme voiman vaikuttavan sopusointuisesti. Mutta täten ei ole annettu tarkasti tieteellistä määritelmää. Milloin ja millä ehdoilla huomaamme liikkeessä ilmenevän voiman vaikuttavan sopusointuisesti, ja missä olosuhteissa huomaamme sen yhteyden, joka hallitsee moninaisuutta, esiintyvän liikkeessä niin, että liike tulee kauniiksi?
Täytyy olla lakeja, jotka piirtävät määrätyn rajaviivan kauniin ja ruman liikkeen välille, ja niitä on haettava. Alku tähän on tehty määräämällä periaate, jota sanotaan voiman säästämiseksi. Kuvaavien taiteiden alalla, missä liike, kun se esitetään, on vain näennäinen, merkitsee tämä periaate, ettei esineeseen, joka näyttää olevan liikkeessä tai paraillaan ponnistaa, saa sisällyttää suurempaa voimaa kuin mitä pidämme välttämättömänä tuon liikkeen tai ponnistuksen tarkoitusta varten.