Karyatideja ja Atlaita, ihmismuotoisia pilareita ja kauluskiviä, joiden on kannatettava suurempia tai pienempiä rakennustaiteellisia tai muita kuormia, ei saa sovittaa sellaisten painomäärien alle, jotka näyttävät raskaammilta kuin mitä niiden lihakset kestävät. Mitä suurempi paino on, sitä enemmän ollaan oikeutettuja esittämään pullistuneita lihaksia; jos kuorma on mitätön, täytyy lihasten jännitys oikaista sen mukaan.
Olen nähnyt erään saksalaisen maalauksen paimenpojasta, joka näyttää kulkijalle tietä joen yli. Poika seisoo hajareisin, joka lihas jännittyneenä; rinta on pullistunut, olkapäät taaksepäin vedetyt, kasvoilla on sankarillinen ilme, jokseenkin samanlainen, kuin kuvittelemme Caesarilla olleen, kun hän antoi legioonilleen käskyn mennä Rubicon-virran yli; toinen käsi puristaa lujasti paimensauvaa, viittaava käsi on jännittynyt sormenpäitä myöten, esittäen jonkinlaista valtiutta. Ja kaikki tuo ainoastaan näyttääkseen kulkijalle tietä puron yli. Pojan asento ja liikkeet eivät tosin itsessään ole rumat; mutta ne käyvät naurettaviksi, koska ne rikkovat periaatetta voiman säästämisestä, ja taulun katseleminen käy niiden takia melkeinpä sietämättömäksi.
Periaatteella voiman säästämisestä on epäilemättä fysiologinen perusta. Kuuluisat luonnontutkijat Weberin veljekset ovat kirjoituksessaan ihmisen käynnistä sattuvin esimerkein todistaneet, että esteettisesti kaunis yleensä on fysiologisestikin oikeata, ja että liike, joka toimitetaan lihasvoimaa mahdollisimman vähän käyttämällä tietyn tarkoituksen saavuttamiseksi, näyttää kevyemmältä, vapaammalta, miellyttävämmältä ja sen vuoksi kauniimmaltakin kuin liike, joka osoittaa suurempaa ponnistusta saman tarkoituksen takia. Jokainen voimistelunäytös vahvistaa, että tämä huomio on oikea.
Herbert Spencer kertoo, että hän kerran eräässä tanssinäytöksessä oli pahoillaan, kun yleisö osoitti suosiota tanssijattarelle, jonka rumat ja väännellyt asennot olisivat ansainneet vihellyksiä. Mutta hän huomasi samalla, että näiden rumien liikkeitten lomassa oli toisia todella suloisia, ja juuri nämä liikkeet näyttivät ilman ponnistusta suoritetuilta, kun jäsenet aivan kuin liitelivät ilman kannattamina.
Voiman säästämisen periaate selittää myös, että suora viiva ja käyrä ovat esteettisesti parempia kuin taitettu. Edelliset muistuttavat liikkeitä, joihin käytetään mahdollisimman vähän voimaa. Kulmiksi taittuneet viivat muistuttavat liikkeitä hetkellisine lihasponnistuksineen, joiden takia suunta äkkiä muuttuu, ja siksi ne ilmaisevat suurta voimanhukkaa. Senpä vuoksi pidämmekin kulmikkaita liikkeitä rumina.
Itsessään kovankin työn liikkeet ovat tavallaan kauniita, kun työ näyttöä käyvän kuin leikki, kun tajuamme liikkeissä jotakin iloista, vapaata ja kevyttä. Sepäntyö alasimen ääressä, kun se tulee tavallaan rytmilliseksi helähtelevien vasaranlyöntien vuoksi, saattaa esteettisesti näyttää hyvinkin komealta. Arvostellessamme liikkeiden kauneutta tai rumuutta vaikuttavat kuitenkin myös eri mielleyhtymät, jotka usein, vieläpä psykologisella oikeudellakin, antavat esteettiselle tuomiolle suunnan.
Me selitämme reippaan ja kevyen liikkeen ilmaukseksi voimasta ja liikunnon tuottamasta ilosta. Me selitämme pyöristetyn liikkeen sielun tasapainon ja sopusoinnun ilmaukseksi. Kun näemme työtä tehtävän iloisesti ja nopeasti, ilman ankaraa pakkoa siinä tarvittavissa liikkeissä, niin aavistamme, että voisi ehkä olla sellainenkin maailma, missä työ ja ilo ja kauneus ovat uskollisesti rinnatusten, eivätkä koskaan hylkää toisiaan. Muuan vertauskuva, jossa varmasti piilee henkinen totuus, saa meidät myös ymmärtämään, että työ ja ilo yhtyvät jumalallisessa maailmansuunnitelmassa, että synti on rikkonut yhteyden ja että sen voi jälleen saada aikaan, mikäli itsekkyys ja siitä johtuva sairaalloinen huomispäivän pelko väistyvät rakkauden ja luottamuksessa Jumalaan suoritetun työn tieltä.
Läheisessä yhteydessä voiman säästämisen periaatteen kanssa on se perusajatus, johon fysiologia esteettisiä kysymyksiä tutkiessaan on tullut, että meistä näyttää kauniilta se, missä yhtyy suurin määrä vaikutelmia näkö- ja kuulohermoihimme ja vähin määrä häiriötä niissä hermoliikkeissä, jotka eivät ole suoranaisessa yhteydessä elimellisiin elämän toimintoihin. Edellisessä luennossa selostamani laki värien täydennysvaikutuksesta sisältää siis erittäin vaikuttavia todistuksia tämän fysiologisen estetiikan perusajatuksen puolesta.
Saattaa näyttää siltä, että tällä kauniin omituisella määritelmällä on materialistinen leima, mutta niin ei asian laita todellisuudessa ole. Aistimemme ja elimistömme kokonaisuudessaan on luonut sama loogillinen ja esteettinen maailmanmahti, joka on synnyttänyt henkisen olemuksemme, ajatus- ja tunne-elämämme.
Läheisessä yhteydessä voiman säästämisen periaatteen kanssa on myöskin se läheinen sukulaisuus, joka vallitsee kauniin ja tarkoituksenmukaisen välillä, sillä jos näyttää rumalta se, että päämäärä saavutetaan liian suurilla ponnistuksilla ja voimankulutuksilla, niin se merkitsee sitä, että epätarkoituksenmukainen, ilmestyessään sinänsä silmälle tai korvalle eikä harkinnan tuloksena, pakostakin tuntuu meistä rumalta. Minun ei tarvinne huomauttaa, että sinänsä tarkoituksenmukainen ja ihmisille käytännöllisesti hyödyllinen ei ole aivan sama asia, ja ettei meidän sovi sekoittaa sinänsä tarkoituksenmukaista siihen tyhmänylpeään ja rajoitettuun käsitykseen, jonka mukaan se, mikä luonnossa ei suorastaan kelpaa ravinnoksemme, juomaksemme, vaatteiksemme, asunnoksemme tai työkaluiksemme j.n.e., sen vuoksi ei vastaa tarkoitustaan. Aarniometsässä kasvava kukka, jota ihmissilmä ei ole koskaan nähnyt ja joka ei mitenkään saata hyödyttää meitä käytännöllisesti, on tarkoituksenmukainen, kun sen elimet mitä vähimmin voimaa kuluttaen paraiten edistävät sen omaa elämää, kehitystä ja hedelmöimistä, kun sen varsi ja lehdet ovat terveet, kun sen kupu on sen värinen ja tarjoo sitä makeutta, joka on omiaan houkuttelemaan puoleensa hedelmöittymistä edistäviä hyönteisiä.