Ranskalainen esteetikko ja taidehistorioitsija Taine on täydellä syyllä tehostanut kauniin ja itsessään tarkoituksenmukaisen läheistä yhteyttä. Jos katselemme ihmistä ruumiilliselta kannalta, niin itsestään selvää on, että hänen luonnollisen elimistönsä täydellisyys ja elimien terveys ovat ominaisuuksia, joilla esteettisesti on suuri merkitys. Kauniiseen, inhimilliseen jäsenrakenteeseen, sen ihanteeseen, eivät sovellu kieroon kasvaneet epätarkoituksenmukaisesti muodostuneet elimet, silvotut jäsenet ja patologiset ilmiöt. Mitä paremmin jäsenrakenne näyttää olevan muodostunut symmetrian ja suhteellisuuden lakien mukaan, sitä lähemmäksi se tulee sellaista, mitä pidämme tyypillisesti kauniina, mutta jos joka jäsen ja joka lihas on voimistelulla, leikillä tai monipuolisella työllä päässyt niin lähelle tarkoituksenmukaista, että se mahdollisimman pienellä ponnistuksella saavuttaa toiminnalleen pannun päämäärän, suorittaen tehtävänsä helposti ja miellyttävästi, täydentää se ruumiin fyysillistä kauneutta.
Mutta Taine huomauttaa täydellä syyllä: "Tässä ei vielä ole kaikki. Sielun läsnäolon — tahdon, järjen, sydämen — tulee aateloida atleettiset kyvyt. Täydelliselle ruumiille antaa vasta jalo sielu korkeimman kauneuden, — sielu, joka ilmenee ruumiin liikkeissä ja asennossa, pään muodossa, kasvonpiirteiden ilmeessä, ja joka ainakin on vapaa ja terve, jollei olekaan korkea ja suuri. Mutta jos haluamme esittää ihmisen jäsenrakennetta sen täydellisyydessä, tulee käyttää hyväkseen sitä ajankohtaa ja sitä välitilaa, jolloin sielu ei vielä ole alentanut ruumista toisarvoiseksi, kun ajatus vielä on toimiva, mutta ei hirmuhallitsija, kun hengestä ei vielä ole tullut yksipuolinen, kieroon kasvanut elin, ja kun inhimillisen toiminnan kaikkien lajien välillä vielä vallitsee tasapaino."
Taine osoittaa ja vahvistaa todistuksilla historiasta sen totuuden, että mikäli kirjallisuus ja taide eri aikoina ovat harrastaneet ja esittäneet hyödyllisiä, tarkoituksenmukaisia ominaisuuksia, joita inhimillisellä terveydellä pitää olla ruumiillisessa ja henkisessä suhteessa, sikäli tuo aika on luonut taideteoksia, jotka ovat eläneet kauemmin kuin taidemuotien vaihteleva valta ja saaneet yleisen, pysyvän merkityksen. Todellakin on onnellista, että niin on asianlaita, ja toivon, että tulee aika, jolloin kirjallisuus ja taide täyttävät tämän tehtävän mitä pontevimmin, koska se nyt lienee tarpeellisempaa kuin milloinkaan ennen.
Nykyinen suurteollisuuden aikakausi on Euroopan ihmispolven terveydelle ja kauneudelle pelottava vihollinen. Suurteollisuus käyttää kyllä hyväkseen voiman säästämisen periaatetta, kun on kysymys konevoimasta ja hiilen kulutuksesta, mutta on käyttänyt periaatteen vastakohtaa kysymyksen ollessa niistä ihmisjoukoista, joiden voimat sillä on käytettävänään. Kahdentoista tunnin mitä yksitoikkoisin työ tehtaissa, joissa on pilaantunut ilma, kahdentoista tunnin yksitoikkoinen työ kehittymättömillä lapsillakin — siitä täytyy olla tuloksena sairaalloinen, ruumiillisesti heikko, henkisesti murtunut ja esteettisesti kovaosainen sukupolvi. Tämä kamala, ihmisluontoon kohdistettu pahoinpitely meni 1800-luvulla niin pitkälle, että Englannin kaivosten ja tehtaitten omistajat voivat kerskailla, kuinka siellä, samoin kuin maanviljelijä viisaita sääntöjä seuraten muuttaa kotieläinten ruumiinmuotoa omien käytännöllisten tarkoitustensa mukaiseksi, samoin vuorityö nyt oli luonut ihmiskääpiöitä, jotka mainiosti sopivat ryömimään maanalaisissa hiilikäytävissä, ja kutomot olivat saaneet ihmisiä, joiden raajat olivat muodostuneet kangaspuiden käyttöön sopiviksi.
Jos tämä olisi saanut häiritsemättä jatkua ja levitä yli maanosamme, olisi eurooppalainen osa ihmiskuntaa kadottanut yhä enemmän sekä elinvoimiaan että myös inhimillistä, elimellistä ulkonäköään. Mutta valtiolla ja kunnilla on onneksi etuja, jotka eivät käy yhteen järjestelmällisten rikosten kanssa ihmisrotua vastaan. Kuntien edun mukaista on, etteivät sairashuoneet ja kunnalliskodit tule liian täyteen; valtioiden etu vaatii, että kansa on puolustuskuntoinen ja että työläistenkin lapsia voidaan käyttää sotilaina. Tältä kannalta ovat yleinen asevelvollisuus ja siihen liittyvät jokaisen nuoren sukupolven terveyden ja ruumiillisen kelpoisuuden tarkastukset mannermaalla vaikuttaneet ja edelleenkin vaikuttavat paljon hyvää. Monet harrastukset, myös puhtaasti inhimilliset ja kristilliset, ovat heränneet ja alkaneet toimia samaan suuntaan, mutta vaara on vieläkin uhkaava ja vaatii lainsäädäntöä, ettei se veisi Euroopan kansoja perikatoon.
Tanskalainen esteetikko Wilkens huomauttaa syystä kyllä, että kun aate-estetiikan edustajat, kuten Solger, Schelling, Hegel, otaksuvat kauneuden olevan sen aatteellisessa sisällössä, mikä meistä näyttää kauniilta, toisin sanoen kauneuden olevan aatteen ilmenemistä aisteillemme, niin Taine sanoo vain yleistajuisemmin ja määrätymmin samaa, väittäessään taiteen kukoistuksen ja rappion riippuneen ja vieläkin riippuvan siitä, kuinka se on suhtautunut ihmiskunnalle tärkeään ja hyödylliseen.
Jos tässä "aatteella" on käsitettävä jotakin olennaista, niin ei voi olla puheena ainoastaan muodollisia määräyksiä, kuten yhteys moninaisuudessa j.n.e., eikä myöskään sellaisia kuin symmetria, kultainen leikkaus j.n.e., vaan aatteellisella täytyy olla suorastaan oleellisia määräyksiä, jollaisia ovat esim. terveys, vapaus, onni. Kun pidämme kauniina sitä, mikä on muodostettu symmetrian, kultaisen leikkauksen tai muiden muotoperiaatteiden mukaan, johtuu se siitä, että ne ovat ilmauksia inhimillisen sukutyypin toteuttamisesta terveissä, voimakkaissa, onnellisissa yksilöissä. Fechnerkin tulee samaan loppupäätökseen. Hän lopettaa esteettisen pääteoksensa ensimäisen osan seuraavilla sanoilla,: "Paras taiteellinen maku on se, jonka avulla ihmiskunnalle hankitaan paras tulos. Parasta ihmiskunnalle on se, mikä edistää sen hyvinvointia nyt ja ijankaikkisesti."
Tarkastellessamme esteettisiä lakeja ja periaatteita joudumme kuin vasten tahtoamme toiselle, läheiselle alalle: siveellisen ja hyvän alalle. Kauniin suhteesta hyvään saanen tilaisuuden puhua laajemmalti myöhemmin. Selvää on, että se, joka on esteetikko sydämeltään ja sielultaan, ei voi seistä välinpitämättömänä sen tuhon nähdessään, jota puhtaasti itsekkäät ja taloudelliset harrastukset ovat tuottaneet Euroopan kansojen suurille joukoille. Niinpä on Englannin nykyään tunnetuin ja nerokkain taidearvostelija RUSKIN asettunut työllä ja varoillaan taistelurintamaan puolustaakseen niitä siveellisiä ja kauneuden etuja, joita tuo käsitys ja sen häikäilemätön käytäntöön sovelluttaminen uhkaavat tuhota.
Se, joka rakastaa kauneutta kaikessa muussa, tahtoo tietysti ennen kaikkea nähdä sen ensimäiset ehdot, terveyden, ilon ja voiman, oman kansansa keskuudessa. Hänen kannaltaan esiintyy syyte olevia oloja vastaan siinä, että suuri osa yhteiskunnan jäsenistä tarjoo nähtäväksi huonon hoidon, riutumisen, sairauden merkkejä, jos lapset, jotka syntyvät hänen maansa majoissa, joutuvat todennäköisesti niin elämään, että raakuuden ja kurjuuden keskellä menettävät ruumiillisesti ja sielullisesti saamansa kauneusperinnön. Se leima, jonka kansan suurin osa on saanut, on kansantyyppi. Yhteiskuntaruumiin jatkuva verenkierto kostaa myös hyvinhoidetuille jäsenille sen, mitä huonosti hoidetut ovat kärsineet.
Tähän tapaan käsittää todellinen kauneudenystävä asiain yhteyden ja siksi hänen kauneudenkaipuunsa on valmis suosimaan niitä kristillisiä ja ihmisystävällisiä yhteiskunta-oppeja, jotka vaativat henkistä kauneutta kaikessa ja kaikille, oikeutta ja kohtuutta kaikkia kohtaan, jokapäiväistä leipää kaikille, jotka tahtovat sitä ansaita, kaikille osallisuutta siihen, mitä pyrkimys totuuteen ja kauneuteen on luonut, sillä jos sellaiset opit pääsevät vaikuttamaan enemmän kuin nyt, kasvaa niiden suojassa varmasti terveempi ja onnellisempi ja samalla kauniimpikin ihmissuku.