XI.
KAUNIS LUONNOSSA JA TAITEESSA.
Aion tässä luennossa käsitellä kysymystä, joka on ollut monen tutkimuksen ja ajatusten vaihdon esineenä, nimittäin kysymystä luonnonkauniin ja taidekauniin suhteesta.
On varmaa, että taiteen olemassaolo riippuu muusta kuin sattumasta. Kukaan ei epäile sitä, että kun taideteoksia luodaan ihmiskäsin ja ihmissilmät nauttivat niistä, tällä ilmiöllä on perusteensa ihmisluonteen omassa rakenteessa ja sen tarkoituksena tyydyttää juuri tästä johtuvaa tarvetta. Kukaan ei epäile sitä, että jotakin säännönmukaista, jotakin välttämätöntä, jotakin ihmisluonteesta erottumatonta piilee mieltymyksessä rytmeihin, säveljaksoihin, muotoihin ja väreihin, halussa kuvata ja asettaa silmien nähtäviksi ne luonnon ilmiöt, jotka kiihkeimmin vetävät huomiota puoleensa. Kansatiede, muinaistiede ja historia todistavat yhdessä taidevaistonyleisinhimillisyyttä. Niinsanotusta peuraeläinten ajasta kivikauden kuluessa, joka on lukemattomia vuosituhansia takanamme, tähän päivään saakka ihmiskunta on, miespolvi miespolven jälkeen keskeytymättä, mahdollisimman alhaisissa sivistysoloissa ja kaikkein korkeimmissa tähän asti saavutetuissa, tuntenut tämän vaiston vaikutusta ja samoin iloa saadessaan sitä tyydyttää. Oli aika, jolloin luultiin, että taiteen syntyminen edellytti määrättyä, jokseenkin korkeaa sivistysastetta. Tämä luulo on nyt täydellisesti kumottu. Olen eräässä edellisessä luennossa maininnut muutamia sanoja niinsanotun peuraeläinten ajanjakson alkeellisista taidetuotteista, sen aikakauden, jolloin luultavasti hyvin laajat osat Eurooppaa vielä olivat läpi vuoden lumen ja jään peitossa ja jolloin sen ilmastolliset olot, eläin- ja kasvimaailma huomattavasti erosivat nykyisistä. Mutta jo silloin oli käsiä, jotka epätäydellisillä välineillä, kovaa ainesta käyttäen, tekivät merkillisen tarkkoja eläinpiirroksia. Uudemmat ja vanhemmat matkustajat ovat ihmeekseen huomanneet, että n.s. villit kansat, jotka muutoin ovat ihmiskunnan kaikkein alimmalla portaalla, kuitenkin jossakin määrin harjoittavat taidetta ja ovat saavuttaneet melkoisen taitavuuden. Tässä suhteessa en halua viitata eskimoihin, grönlantilaisiin ja tshuktsheihin, napakansoihin, jotka tarkemmin tutkittaessa ovat osoittautuneet hyvin älykkäiksi ja lahjakkaiksi kansanheimoiksi. Olemme saaneet heiltä piirustuksia ja veistoksia, jotka esittävät heitä itseään jokapäiväisessä elämässään kotieläimineen ja metsästysretkillään ja joissa tavataan luonnonmukaisuutta ja kuvattujen esineiden luonteenomaisten piirteiden esittämistä.
Jos napaseutujen kansojen luota siirrymme päiväntasaajan tienoille, tapaamme neekeritaiteilijoita, jotka tavallisesti humoristisen neekeriluonteensa mukaisesti tehostavat koomillisuutta: heidän onnistuukin vaivatta piirustuksillaan houkutella ei ainoastaan mustia, mielellään nauravia vertaisiaan, vaan myöskin eurooppalaisia äänekkäästi ilmaisemaan hilpeytensä. Meillä on Loango-rannikolta neekereitten tekemiä norsunluuveistoksia, norsujen torahampaita, joita neekeritaiteiteilijat ovat peittäneet kiekuran tapaan jatkuvilla kohokuvilla, missä näemme koho karnevaalin helposti tunnettavia, vaikka irvikuvattuja olentoja: neekeripäälliköitä höyhenkruunu tai silinterihattu päässä, eurooppalaisia upseereita ja matruuseja ynnä eläintieteilijöitä, jotka lasit nenällä ja haavi kädessä pyydystävät perhosia. Mutta eivätpä nämä afrikalaiset kuulukaan ihmissuvun huonoimpiin.
Tällaisina on meidän sitävastoin pidettävä Australian alkuasukkaita ja Etelä-Afrikan bushmanneja. Ja kuitenkin myös nämä etelämaalaiset osaavat piirustaa melkoisen luonnonmukaisesti ja lahjakkaasti kohtauksia jokapäiväisestä elämästään; vieläpä he usein värittävätkin niitä piipunsavella, värimullalla ja puuhiilellä. Eräällä saarella Australian luoteisrannikolla on tasoitetuilla vuorenseinillä mustia, valkeita, punaisia ja keltaisia, joskus sinisiäkin maalauksia, suunnaton luku kuvioita, jotka esittävät ihmisiä, lintuja, kaloja, kovakuoriaisia j.n.e. Useat sukupolvet australialaisia kalastajia ovat ne tehneet, kuluttaen vapaa-aikojaan sellaiseen leikkiin. Samoin on bushmannienkin alueella kallioita, joiden kyljissä tavataan satoja heidän kuvioitaan, joko maalattuja tai kiveen uurrettuja.
Tämä on esitetty todistukseksi taidevaiston yleisyydestä, sen esiintymisestä kulttuurielämän syntymiselle epäsuotuisimmissakin, melkein toivottomissa oloissa.
Olen aikaisemmin huomauttanut, että lasten varhain heräävä piirusteluhalu myös todistaa taidevaiston olemassaoloa, sen alkuperäistä riippumattomuutta älyllisestä kehityksestä, johon se vasta sivistyskansojen keskuudessa lähemmin liittyy.
Jos joku kysyisi, mitä taide oikeastaan hyödyttää, kuuluu lähin, sinänsä oikea, mutta ei tyydyttävä vastaus niin, että taide, tyydyttää erästä ihmissielun vaistomaisista tarpeista. Ne meistä, joilla on erikoisia taipumuksia tähän suuntaan, tuntevat iloa saadessaan jäljitellä sellaista, mikä kiinnittää heidän mieltään, ja me muut iloitsemme katsellessamme, mitä he ovat saaneet aikaan. Tästä ilosta luonnonkansat ovat täysin tietoisia, ja ne pitävät taidettaan, miten alkeellista se lieneekin, hyvin suuressa arvossa.
Erään ranskalaisen lähetyssaarnaajan, joka muutama vuosi sitten oleskeli Pohjois-Kanadassa, kutsui muuan eskimopäällikkö kerran kotiinsa. Hän suostui kutsuun, teki eskimon kanssa monen päivän vaivalloisen matkan ja oleskeli pari vuorokautta tämän ummehtuneessa ja ahtaassa huvimajassa. Eskimo oli pahoillaan, kun ei voinut tarjota vieraalleen mitään, josta tämä voisi nauttia. Vieraskäynti oli siis epäonnistunut. Mutta ennenkuin he erosivat, oli isäntä kuitenkin keksinyt ja suorittanut jotakin, mikä hänen mielestään vierasta huvittaisi ja mihin tämä varmaankin panisi arvoa. Se oli piirustus, näyte hänen taiteestaan, niin sanoaksemme siemaus siitä ilonlähteestä, joka on tarjona kovaosaisillekin kansoille eikä jäädy napamaittenkaan elämää vihaavassa pakkasessa. Ranskalainen oli kyllin älykäs ja hienotunteinen osatakseen panna arvoa lapsekkaan piirustuksen merkitykseen tässä suhteessa.