Mutta jos nyt kysymykseen, mitä hyötyä taiteesta on, lähinnä on vastattava, että se on ilontuoja, koska se tyydyttää ihmissielun vaistomaista tarvetta, niin saattavat nekin, jotka tunnustavat tämän vastauksen pätevyyden, huomauttaa, että tämän ilon täytyy vähentyä ja vaistomaisen tarpeen käydä yhä vähemmän tuntuvaksi sitä mukaa kuin kulttuuri kohoaa ja luonnonkauniin tajuaminen voimistuu. Aikamme realistisine mielenlaatuineen taipumattomana ennakolliseen mietiskelyyn huomaa muka yhä selvemmin, että taidevaisto on jäljittelyvaisto, matkivan kuvaamisen halu, ja että jäljittelevää alkukuvaa ei tavata tietoisuuden syvyydestä, vaan se näyttäytyy ympärillämme, — että alkukuva, toisin sanoen, on meitä ympäröivä luonto.
Ainakin kuvanveistosta, asetelmakuvista, muotokuvista ja maisemamaalauksista, joilla on niin erinomaisen suuri merkitys nykyaikaisten sivistyskansojen keskuudessa, voi varmasti väittää, että ne eivät ole muuta kuin luonnon jäljennöksiä, meitä ympäröivän todellisuuden matkimista, ja että niiden arvo riippuu matkimiskyvyn varmuudesta ja korkeudesta.
Mutta luontohan esittää kaunista niin ihanana, ettei taide koskaan voi sitä saavuttaa. Missä on se sivellin, joka osaa kuvata luonnon valovaikutelmat, ilmaperspektiivit, autereet, kangastukset, valot ja varjot sellaisina kuin ne äärettömän hienoine vivahduksineen ovat? Missä ne väriaineet, jotka voisivat jäljitellä luonnon omia kimmeltäviä värileikkejä? Kenen käsi voisi maalauksen paikallaan pysyville piirteille antaa sen näennäisen liikunnon, joka on liitelevillä pilvillä tai auringonsäteillä, kun nämä seuloutuvat läpi puunlatvain värisevän lehvistön, taikka pellon viljalla, kun se tuulessa huojuu?
Ainakin äskenmainittuihin taidelajeihin nähden on päivänselvää, ettei taidekaunis saata kilpailla luonnonkauniin kanssa, että taidejäljittelyn tehtävä on epätoivoinen, että se on etukäteen tuomittu kärsimään tappion. Kun silmä, kuten kulttuuri-ihmisen, on teroittunut ja yhä teroittuu näkemään luonnon kauneutta, mitä iloa sillä lopuksi saattaisikaan olla noista enemmän tai vähemmän epäonnistuneista, mutta kuitenkin aina epäonnistuneista yrityksistä matkia jäljittelemätöntä?
Näitä epäilyksiä ja vastaväitteitä on kuulunut etenkin meidän päivinämme; niinpä on kirjallisuuden alalla esiintynyt se vaatimus, että runon tulee heijastaa varsinaista kouraantuntuvaa todellisuutta ympärillämme, olematta muuta kuin kuvastin, joka uskollisesti esittää minkä esineen hyvänsä, ja tämä vaatimus on saavuttanut vastakaikua taiteenkin alalla, kun väitetään, että se olemukseltaan on vain luonnon jäljittelyä ja on sitä korkeammalla asteella, mitä paremmin sen onnistuu matkia esikuvaansa ja pysyä siinä kiinni.
Missä määrin tässä vaatimuksessa lausuttu mielipide on oikea ja sisältää täydellisen käsityksen taiteen luonteesta, siitä ilmaisen pian oman kantani. Mutta otaksukaamme hetkeksi, että se on oikea, ja tarkastakaamme, mitä näin edellyttäen voimme sanoa taidekauniin tai itse taiteen puolustukseksi. Sillä taiteen olemassaoloa täytyy silloin tosiaankin puolustaa. Ne, jotka selittävät sen tarkoituksen olevan vain jäljittelyn, ahdistavat tosiasiassa, vaikka tavallisesti sitä tietämättä tai tarkoittamatta, taiteen olemassaolemisen oikeutta. Katselkaamme siis, voiko hyökkäystä torjua tämän edellytyksen kannalta.
Jos taiteen olemus ja tehtävä on luonnon jäljitteleminen, luonnon kuvaaminen sinänsä eikä mitään muuta, ja jos edelleen on totta, mitä ehdottoman matkimisolettamuksen ja naturalismin kannattajat väittävät, ettei nimittäin taidekaunis saata olla muuta kuin luonnonkauniin heikkoa jälkikuvausta eikä taidetosi muuta kuin luonnontoden heikkoa heijastusta, niin on, mikäli minä saatan käsittää, yksi ainoa syy, joka voi todistaa taidekauniin olemassaoloa ja taiteellista toimintaa, sillä mitäpä muuta varten kannattaisi laatia heikkoja jäljennöksiä jäljittelemättömästä ympärillämme leviävästä alkuperäisestä kauneudesta? Esitän nyt tämän syyn.
Jo Herakleitos, muinainen kreikkalainen filosofi, lausui, että kaikki virtaa, että maailma on kuin kohiseva virta, jossa kaikki muodot ja kaikki yksityiset olennot syntyvät, kiitävät ohi ja katoavat, antaakseen sijaa toisille yhtä katoaville ilmiöille. Kaikki, jopa sekin, mikä meistä näyttää kestävimmältä, on katoavaista. Ei ole yhtään niin lujasti rakennettua linnaa, ettei se lopuksi sortuisi raunioiksi, eikä mitään niin valtavia raunioita, etteivät niiden kyklooppiset kivijärkäleet rapautuisi ja lopulta hajoaisi tomuksi. Ei ole niin vahvoja vuoria ja alppeja, ettei jokainen auringonsäde ja sadepisara vaikuttaisi niiden muuttumiseen. Ja kuinka katoavainen onkaan ihmiselo ja vielä katoavampia saamamme vaikutelmat, vaikka niiden joukossa onkin sellaisia, joita pidättäisimme niin kauan kuin mahdollista?
Näemme edessämme kukoistavan ihmisolennon, joka näyttää meistä olevan jopa Afroditen tai Heben, Apollon tai Eroksen luonnollinen, elävä esikuva. Kenties tuo nainen tai mies on muutaman päivän kuluttua kadonnut elävien parista; joka tapauksessa tämä kaunis ilmestys on muutaman vuosikymmenen päästä kuihtunut, hautaan kallistuva. Meille rakkaat kasvonpiirteet muuttuvat joka vuosi, ja voi tapahtua, että äiti pitkän eron jälkeen tuskin tuntee poikaansa, jonka piirteet hän, kun tämä hänen luotaan lähti, uskollisesti on säilyttänyt muistissaan. Useimmat meistä rakastavat kotia, jossa olemme syntyneet, ja luonnon ympäristöä, missä olemme kasvaneet ja lapsina leikkineet. Jonkun vuoden kuluttua tämä koti voi olla maan tasalla ja sen ympäristö muuttunut melkein tuntemattomaksi.
Luonto esiintyy silmissämme alituisesti vaihtelevana: aamu on kaunis omalla, ilta omalla tavallaan. Meidät yllättää joskus valaistus, mikä tekee luonnon ympärillämme ylimaailmallisen ihanaksi; jonkun minuutin kuluttua pilvi peittää auringon, ja vaikutelma on kadonnut. Tahtoisimme niin mielellämme pelastaa tuosta ohiliitävästä ilmiövirrasta ne, jotka meille on tehnyt rakkaiksi niiden kauneus tai läheinen suhde meihin ja omiin vaiheisiimme.