Tässä on vain yksi apu: taide. Sekään ei kykene ikuistamaan, mutta voi kuitenkin yksilön eliniäksi säilyttää sen, minkä jälleen näkeminen tuottaa hänelle iloa tai lohdutusta. Se saattaa jättää säilyttämänsä tulevalle sukupolvelle, monille tuleville sukupolville, ehkäpä vuosituhansille. Se voi toistaa marmorissa tai väreillä niiden miesten ja naisten kasvonpiirteet, jotka ovat saavuttaneet kansansa kunnioituksen ja sijan sen aikakirjoissa. Se saattaa kiinnittää kankaalle muiston haihtuvista kauneuden ilmiöistä, joita aurinko, valot ja varjot maisemaan levittävät. Se vaikuttaa omalla alallaan samaa kuin historia, runous ja kirjallisuus omallaan, kun ne kiinnittävät muistiin vaihtelevat maailmantapaukset, aikojen eri mielialat, toinen toisensa syrjäyttävät ajatusrakennelmat ja jättävät ne historian muistotemppeliin. Taide ja kirjallisuus merkitsevät samaa kuin muistikyky yksilölle. Taide säilyttää sukukunnan kauneusaistimukset polvesta polveen; kirjallisuus sen ajatukset, teot ja vaiheet.
Tämä on matkimisolettamuksen ja puhtaan naturalismin kannalta ainoa pätevä syy, jonka vuoksi taiteella on olemassaolon oikeus. Samalta taholta saattaisi ehkä vielä esittää toisenkin syyn, mutta toisaalta se on jo johdonmukaisen naturalismin ulkopuolella. Tämä toinen syy on se, että taide saattaa katselijalta poistaa kaikenlaista epämiellyttävää, mikä usein häiritsee luonnonkauniin nauttimista. Luonnonkauniin voivat häiritä esim. ilkeät soista tai äsken lannoitetuilta pelloilta nousevat höyryt; sitä voi häiritä liiallinen auringonpaiste tai hikoilu, verenhimoinen hyttysparvi tai lörpöttelevä toveri.
Taidekauniilla on ainakin se etu luonnonkauniin rinnalla, etteivät moiset häiritsevät satunnaisuudet liity siihen, vaikkakin on myönnettävä, etteivät lörpöttelevät seuralaiset ole niinkään harvinaisia taidekokoelmissa. Tämä toinen syy, kuten sanottu, ei kuitenkaan käy täysin yhteen äärimmäisen naturalistisen sotahuudon kanssa, joka kuuluu näin: "Me tahdomme todellisuutta nahkoineen päivineen, täydellistä todellisuutta, minkäänlaisitta lisittä tai vähennyksittä."
Edellisessä syyssä on sitävastoin järkeä, mutta se antaa taiteelle, etenkin maisema- ja muotokuvamaalaukselle, vain armonaikaa ennen hirttämistä. Luonnontieteitten tukema valokuvaus edistyy yhä. Ehkä tulee sekin päivä, jolloin valokuvaus kykenee tavoittamaan luonnon valot ja varjot vielä paremmin kuin nyt ja samalla kiinnittämään luonnon värit puhtaammin kuin meidän värisekoituksemme. Mitä muuta voisivat silloin tehdä nuo taiteet, maisema- ja muotokuvamaalaus, kuin kuolla, jos näet edellytetään, että naturalismi on oikeassa. Johdonmukaiset naturalistit tunnustavat itsekin, että nyt mainitut taidesuunnat ovat silloin käyneet turhiksi ja saavat astua hautaan. Ne taas, jotka tietävät, ettei taide ole yksinomaan luonnon matkimista, vaan sitäpaitsi jotakin muuta, uskovat, että ne jäävät silloinkin elämään ja hyötyvät sellaisesta taitekohdasta.
Naturalismi ei ole taiteessa uusi ilmiö. Sitä oli olemassa jo vanhojen helleenien aikana, jolloin ihanteellisuudella oli taiteessa sellainen kukoistus, jonka vertaista tuskin on nähty ja joka aiheutui siitä, että ihanteellisuus silloin oli saanut alkunsa terveestä ja tarkasta luonnontutkimuksesta, niinkuin kukan kupu kehittyy varteen, joka juhtaa sitä ravitsevaan juureen. Naturalismin katkismus ei myöskään ole erikoisen uusi. Sen on kirjoittanut Diderot, kuuluisa encyklopedisti, joka oli Ranskan vallankumouksen uranuurtajia kirjallisuuden alalla, ja niin mahtava mies kuin Goethe on kääntänyt sen saksaksi liittäen siihen mielenkiintoisia reunamuistutuksia.
Ensimäinen kappale Diderotin katkismuksessa kuuluu: "Luonto ei tee mitään virheellistä. Jokaisella olennolla, olkoon se kaunis tai ruma, on syynsä, ja kaikkien elävien olentojen joukossa ei ole yhtään, joka ei olisi aivan sellainen kuin sen täytyy ja tulee olla."
Goethe huomauttaa, että lauseen ollakseen oikea täytyisi kuulua seuraavalla tavalla: "Luonto ei tee mitään epäjohdonmukaista. Jokaisella olennolla, olkoon se kaunis tai ruma, on omat määräävät syynsä, ja kaikkien tuntemiemme elimellisten olentojen joukossa ei ole yhtään, joka ei olisi sellainen, joksi se vallitsevien olosuhteiden alaisena olisi voinut tulla."
Diderotin ja Goethen lausuntojen ero on seuraava: Edellinen väittää, että jokainen olento on sellainen kuin sen täytyy ja tulee olla. Siitä seuraa, että taide ei milloinkaan saa korjata luontoa, Goethe taas sanoo, että kaikki olennot eivät ole sellaisia, kuin niiden tulisi olla, vaan sellaisia, joiksi ne ovat voineet tulla. Sekä Diderot että Goethe sisällyttävät luonnon toimintaan jotakin, mikä pyrkii tyypiksi, pyrkii johonkin, minkä täytyy ja tulee olla. Mutta ne eroavat siinä, että luonto Diderotin mukaan aina saavuttaa tarkoituksensa, saavuttaa aina sen tyypin, jota se haluaa, olkoon se kaunis tai ruma. Goethen mukaan luonto ei aina saavuta tarkoituksiaan olentojen muodostukseen nähden, koska luonnolla on muitakin lakeja ja tarkoituksia kuin ne, jotka koskevat muotojen oikeaa suoritusta.
Luonnossa liikkuu loppumaton joukko syitä ja vaikutuksia. Olento, joka syntymästään oli aiottu sellaiseksi, mitä pidämme kauniina, voi joutua kosketukseen jonkin syyryhmän kanssa, joka ei tarkoita sen olennon säännöllistä kehittelyä, ja siten tulee tämä epämuodostuneeksi, esimerkiksi taudin tai kovan, jotakin sen osaa vahingoittavan iskun tähden. Mutta kun yksi elimistön osa kärsii, kärsivät toisetkin. Niitä elimistön sisäisiä voimia, jotka muuten olisivat kehittäneet sen terveeksi ja muodoltaan oikeaksi, täytyy luonnon ainakin osittain käyttää vahingoittuneen osan parantamiseksi, jolloin muut elimistön osat menettävät enemmän tai vähemmän näitä voimia, ja niiden kehitys häiriintyy. Olennosta ei silloin tule sitä, miksi se alkuaan oli aiottu, — sitä, joksi sen olisi pitänyt tulla, vaan ainoastaan se, mikä siitä tällaisissa olosuhteissa saattaa tulla.
Toinen pykälä Diderotin naturalistisessa katkismuksessa kuuluu näin: "Jos olisimme selvillä syistä ja seurauksista, emme taiteilijoina voisi tehdä muuta parempaa kuin esittää olennot sellaisina kuin ne ovat. Mitä täydellisempiä jäljittelyt olisivat, sitä tyytyväisempiä voisimme olla taideteokseen."